Pelastavat enkelit

Published 4.11.2018 by ainosalminen

Runsaan vuoden olen nyt parvekkeeltani seurannut Luxemburgin lentokentälle saapuvia ja sieltä lähteviä koneita. Tästä ei linnuntietä ole matkaa kiitoradan päätyyn edes kahta kilometriä. Sijoitin muutaman killingin FlightRadar24 -sovellukseen, joka kertoo minulle mistä koneet tulevat, minne ne menevät ja myös koko joukon teknistä tietoa konetyypistä ja käyttöönottovuodesta lähtien. Luxemburgin kentän henkilöliikenne ei ulotu kaukomatkoihin saakka, mutta onneksi rahtiliikenne tarjoaa isompiakin koneita ihailtavaksi. Mikäpä sen komeampaa kuin nousukiidossa puunlatvojen takaa taivaalle singahtava CargoLuxin Boeing 747 tai Qatar Airwaysin Boeing 777, jonka metalliset kyljet kiiltävät ilta-auringossa.

Vaan eipä lentopelien valikoima tuohon rajoitu. Lentokentällä pitää majaansa myös Luxembourg Air Rescue. Lentopelastusyhdistyksen helikopteri saapuu aina aamuisin klo 8 ja laskeutuu naapurisairaalan katolle, jossa se on lähtövalmiudessa seuraavat 12 tuntia. Päivystyksen illalla päätyttyä helikopteri sattaa ilmaan noustuaan jäädä ihan parvekkeeni kulmalle odottelemaan lupaa lähestyä lentokenttää. Siltä se desibeleistä ja kropassa tuntuvista värähtelyistä päätellen tuntuu, vaikka tosiasiassa roottorien lavat pyörivätkin hieman korkeammalla, kattojen yläpuolella.

Olen ollut Luxembourg Air Rescuen jäsen jo usemman vuoden, joten kun FinLux-seura taannoin järjesti sinne tutustumiskäynnin, ilmoittauduin heti mukaan. Kyseinen voittoa tuottamaton yhdistys aloitti toimintansa 30 vuotta sitten luxemburgilaisen René Closterin aloitteesta. Silloin ensihoitajana ja palomiehenä toiminut Closter oli mukana pelastustilanteessa, jossa ambulanssi ei ruuhkan vuoksi ehtinyt ajoissa sairaalaan ja onnettomudessa pahoin loukkaantunut pikkupoika menetti jalkansa. Lentopelastuskaluston puuttumiseen turhautunut René kiinnitti talonsa ja osti käytetyn helikopterin. Toimitiloina oli alussa työmaaparakki ja teltta lentokentän laidalla. Siinä tämän luxemburgilaisen menestystarinan alku.

Suomalaisryhmälle esityksen piti yhdistyksen talousosastolla työskentelevä nuori nainen, joka myös vastaili kysymyksiin auliisti ja asiantuntevasti. Hän kertoi, ettei koskaan tunne olevansa ”töissä” vaan osa isoa perhettä – tämä oli helppo uskoa, sillä niin innostuneesti hän kertoi Air Rescuesta. Esityksen jälkeen pääsimme kierrokselle eri tiloihin ja tutustumaan mm. hälytyskeskukseen, huoltohalliin sekä itse kalustoon. Meillä oli onnea, sillä paikalla oli sekä Learjet-ambulanssikone että juuri Saksasta työtehtävistä palannut helikopteri, jota pilotti ylpeänä esitteli.

Yhdistyksen ja sen sisaryrityksen toimialaan kuuluu perinteisen pelastustoiminnan ja ambulanssilentojen lisäksi elinsiirteiden kuljetukset sekä humanitaarinen toiminta. Yksi koptereista on tälläkin hetkellä mukana FRONTEXin toiminassa Etelä-Italiassa. Air Rescuen erikoisalaa on myös keskosten ja vastasyntyneiden kuljetukset. Kuten mainitsin,  yksi koptereista päivystää täällä keskustassa Kirchbergin sairaalalla ja toinen Ettelbrückin kaupunginsairaalalla. Tarvittaessa kopteri ehtii apua tarvitsevan luo kymmenessä minuutissa missä tahansa Luxemburgissa!

Yhden miehen aloitteesta ja yhdestä helikopterista Air Rescue on 30 vuodessa kasvanut aikuisen mittoihin: 6 MD Explorer helikopteria, 5 Learjet 45XR ambulanssikonetta, 175-päinen henkilökunta ja 185 000 jäsentä. Toiminta rahoitetaan suurimmaksi osaksi jäsenmaksuilla, sillä vaikka itse Luxemburgin suurherttua Henri toimii yhdistyksen suojelijana, ei valtionapu ole kovin merkittävä. Lahjoitukset ja sisaryhtiön toiminnasta saatavat tulot tasapainottavat n. 35 miljoonan euron budjettia.

Sisaryhtiön toimintaan kuuluu mm. kopterin vuokraus Saksaan, jossa rajan takana Trierissä olevan hälytyskeskuksen toimipiirissä ei ole omaa lentopelastuskalustoa. Myös Luxemburgin poliisin helikopteri on Air Rescuen omistama, ja sitä ohjaa yhdistyksen pilotti. Yhdistys voitti muutama vuosi sitten myös tarjouskilpailun elinsiirteiden kuljetuksista koko Ranskassa (Pariisia lukuunottamatta). Niinpä nuo kuljeltukset koordinoidaan Luxemburgista käsin, ja osa kuljetuksista tapahtuu Air Rescuen omilla Learjet-koneilla. Turisteja kotiutetaan ulkomailta ahkerasti, eikä ainoastaan omia jäseniä, sillä eurooppalaiset vakuutusyhtiöt kääntyvät usein Air Rescuen puoleen, mikä takaa säännöllisiä lisätuloja.

img_4360

Pari viikkoa sitten juttelin kollegan kanssa, jonka Air Rescue oli tänä kesänä huolehtinut upeasti kotiin Etelä-Amerikasta hänen murrettua ranteensa. Kuljetuksen lisäksi yhdistys oli pitänyt jatkuvaa yhteyttä sekä paikalliseen sairaalaan että potilaaseen ja tämän perheeseen. Jopa paikallisen lääkärin pätevyys oli arvioitu ennen kuin tämän annettiin preparoida ranne lentokuntoon ennen kotimaassa odottanutta leikkausta. Ensimmäisestä puhelinsoitosta lähtien Air Rescue oli ottanut tilanteen haltuun 100 %:sti – potilaslähtöisesti ja kaikki yksityiskohdat huomioiden.

Jos asut Benelux-maissa tai Saksassa, Ranskassa, Itävallassa, Sveitsissä, Monacossa tahi Lichtensteinissa etkä vielä ole jäsen, niin suosittelen liittymistä lämpimästi jo kannatuksenkin vuoksi! Vuosijäsenyys yhdeltä hengeltä maksaa vain 65 euroa ja perhejäsenyyden saa hintaan 115 euroa. Jäsenyyden voit myös antaa lahjaksi, mikä näin joulun lähestyessä vinkkinä kerrottakoon 🙂

Klikkaa tästä ja liity:

https://www.lar.lu/en/member-services/become-a-member/registration-form/member-offers/single-membership

 

 

Esa Saarisen Pafos-seminaari

Published 30.10.2018 by ainosalminen

Kotihyllyn kaksi teosta Esan varhaisvuosilta saivat nyt seuraa parista uudemmasta kirjasta – upeilla omistuskirjoituksilla tietenkin!

Esa Saarisen syyskuun lopulla vetämästä Pafos Classic -seminaarista on nyt kulunut jo tovi ja lienee paikallaan yrittää jonkinlaista yhteenvetoa tunnelmistani niin paikan päällä kuin kotiin palattuani. Olin ennen matkan varaamista tutustunut Esan nettisivuilta löytyviin kävijäkokemuksiin ja edellisten seminaarien päiväohjelmaan. En sittenkään oikein osannut hahmottaa, mistä koko seminaarissa oli kyse. Ensimmäisenä aamuna kävi ilmi, että aika moni oli lähtenyt matkaan samalla tavalla – tietämättä sen kummemmin mikä heitä perillä odotti. Sitten oli niitä, jotka olivat jo Pafos-konkareita: eräskin Veikko oli mukana jo seitsemättä kertaa!

Ilman ennakko-odotuksia, tyhjältä pöydältä ja rennoin rantein – kenties tämä olikin oiva tapa vapauttaa kapasiteettia uudelle ajattelulle, toisten kohtaamiselle ja läsnäololle. Arjen kiireiden ulottumattomissa seminaarin maaginen, ”hellän dyaaminen” ilmapiiri ja mielenkiintoiset kanssamatkustajat antoivat alkumetreiltä lähtien lupauksen huikeasta viikosta. ”Jos odotuksenne ovat korkealla, ne ovat räikeästi alakanttiin” kuulimme paikan päällä, ja niinhän siinä todella kävi!

img_6052

Tästä se alkoi – viikon ohjelma ja muistikirjan vielä tyhjät sivut.

Korkeakoulutettua väkeä oli paljon, mutta kaiken kaikkiaan osallistujajoukko oli melko heterogeeninen. Jokaisella oli omat motiivinsa osallistumiselle, ja henkilökohtaiset toiveet viikon annista vaihtelivat. Jotkut kertoivat niistä ja itsestään hyvinkin avoimesti, toiset olivat pidättyvämpiä. Kaiken ikäisiä ihmisiä ympäri Suomea – aktiiveja, jo eläkkeelle siirtyneitä, paljon kokeneita, uuden suunnan etsijöitä, yksin, kaksin, perheen kera. Mattimeikäläisiä ja alojensa huipputekijöitä, työnantajan kannustamina matkaan lähteneitä ja itse itseensä investoineita, kuten minä.

Perheen kera matkalla oli myös Esa. Hänen kuningattarensa Pipsa hääri hyväntahtoisena haltijattarena taustalla ja monilahjakkaat pojat huolehtivat mm. konferenssiteknikon hommista. Hurmaavia ja helposti lähestyttäviä ihmisiä, jotka vuosien kokemuksella ja Esan valovoimaisen persoonan johdolla loivat saliin yhdessä hujauksessa ainutlaatuisen ilmapiirin. Siellä oli helppo heittäytyä ajattelemaan ja innostumaan.

img_6105

Seminaari täydessä vauhdissa.

Esan omia sanoja mukaellen: viikon tarkoituksena ei ollut oppia ajattelemaan kuten E. Saarinen vaan aktivoida oma ajatteluprosessi, sisäinen dialogi ja uudistuminen. Meitä rohkaistiin seuraamaan mielen liikkeitä, vaikka ne veisivät meidät pois käsiteltävistä teemoista ja uppoutuisimme omiin maailmoihimme kesken luennon. Oli hedelmällistä havainnoida, mitä kaikkea omaan päähän putkahti, kun saattoi vapautuneesti assosioida eikä ajattelua ohjailtu tai pakotettu karsinoihin. Sieltähän nousi pintaan vaikka mitä mielenkiintoista! Käsitellyistä jutuista oli sitten mukava vaihtaa mielipiteitä lounaalla tai alkuillan vapaamuotoisissa keskusteluryhmissä, joiden mielenkiintoiset debatit jatkuivat usein vielä illallispöydässä herkullisen kyproslaisen ruoan äärellä.

Monta todistusta ja diplomia on elämän varrella pöytälaatikkoon kertynyt, mutta tämä taitaa olla niistä se hienoin 🙂

Mikä sitten oli viikon anti? Mikä jäi päällimmäisenä mieleen? Edellä jo mainitun oman ajattelun aktivoimisen ja kirkastamisen lisäksi seminaari tarjosi tilaisuuden tavata upeita ihmisiä, ja ulkosuomalainen nautti erityisesti pitkistä keskusteluista äidinkielellään. Uskon, että elämänfilosofisten kysymysten käsittely melko epäakateemisesti, huumorinkin keinoin, loi hedelmällisen ja pakottoman ajatteluympäristön kaikille osallistujille. Kun lähtökohtana on hyväntahtoinen suhtautuminen niin itseensä kuin toisiinkin, liikutaankin yhtäkkiä aivan uusissa sfääreissä, ylärekisterissä, ja syntyy ”maagista nostetta”.

Palaan säännöllisesti muistiinpanoihini ja kuuntelen YouTubesta Esa Saarisen Aalto-yliopiston luentoja, joissa pohditaan paljolti samoja aiheita kuin Pafoksella. Olen kokenut hyödylliseksi palautella mieleen mm. sellaisia teemoja kuin mikromuutokset, kohottavat arkikäytännöt ja myönteisten tunnetilojen vipuvoima. Ne jäivät voimakkaasti mieleeni ja tuntuivat heti sellaisilta asioilta, jotka haluan pyrkiä toteuttamaan omassa elämässäni. Muistikirjastani löytyy oma sivunsa myös Muumifilosofialle ja Timonen-dimensiolle sekä pitkä lista kiinnostavia lähdeteoksia.

Intensiivinen ja unohtumaton viikko kaiken kaikkiaan, hyvässä seurassa itseni, Esan ja 149 muun loistotyypin kera.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aino Salmiselle, jonka valovoima ja karisma loi hohtoa Pafos 51 -seminaarissa. Innoituksella, Esa Saarinen ❤

P.S. Jos olet kiinnostunut Esan ajatusmaailmasta, Pafos-seminaarista ja systeemiajattelusta, aloita tästä keskusteluartikkelista tai laita luentovideot pyörimään netistä :

http://www.esasaarinen.com/sites/default/files/esaarinen_tiedostot/Saarinen%20Slotte%202005%20Pafos-dialogi.pdf

 

Kypros, uusi tuttavuus

Published 22.9.2018 by ainosalminen

Näkymä hotellini terassilta rantakadulle

Siitä on jo muutama vuosi aikaa, kun olen viimeksi ollut seuramatkalla. Perinteisesti olen käyttänyt Luxairtours’in palveluja kotikenttäedun vuoksi, mutta tällä hetkellä Kypros ei kuulu sen valikoimiin. Ehkä kohde ei enää kiinnostanut asiakaskuntaa tai sitten maan geopoliittinen asema itäisen Turkin ja Syyrian lähellä on saanut matkanjärjestäjän varuilleen. Oli miten oli, Esa Saarisen Pafos-seminaari oli varattu, reissuun oli päästävä, mutta lennot ja hotelli puuttuivat. Pidin vaivattomimpana tapana ostaa koko paketin valmiina. Niinpä selvitin vaihtoehtoja ensin internetin avulla, minkä jälkeen marssin matkatoimistoon. Kriteereiksi asetin sopivat matkustuspäivät sekä majoituksen itse seminaarihotellissa tai sen välittömässä läheisyydessä. Valinnan vaikeutta ei lopulta ollut: TUI Belgia oli ainoa sopiva vaihtoehto.

Viikoksi suunnittelemani matka venyi oikeastaan ihan sopivasti 10 päivän mittaiseksi. Viisipäiväisen seminaarin lisäksi minulla on nyt toinen mokoma omaa aikaa. Ehdin saada hieman väriä pintaan ja piipahtaa ihailemassa mm. kuuluisia roomalaisia mosaiikkeja ja muita nähtävyyksiä. Hotellini Almyra on seminaarihotelli Annabellen naapurissa ja sen kanssa samaa ketjua. Voin halutessani käyttää myös sen palveluja, niin ravintoloita kuin allasaluettakin.

Moderni hotelli Almyra aivan seminaarihotellin naapurissa

Aikainen aamulento Brysselistä ahdisti jo etukäteen, vaikka olinkin päättänyt lähteä reissuun jo edellisenä iltana töiden jälkeen. Matkatoimistoni oli varannut minulle yöpymispaketin lentokenttähotellista. Pakettiin kuuluu yöpyminen, early bird -aamiainen paperipussissa ja sokerina pohjalla ilmainen pysäköinti loman ajaksi. Etu on huomattava, sillä auton jättäminen parkkiin lentokentälle maksaa helposti yöpymisen verran. Vastaavia hotelleja on lentokentän kupeessa vieri vieressä, ja alueella kiertää aamuisin ja iltaisin bussi, joka vie kentälle. Omaan paluuaikaani bussikyytiä ei ole tarjolla, joten lyhyt taksireissu on tiedossa.

Aina yhtä ikävä moottoritie E411 oli tavallistakin hankalampi tietöiden vuoksi. Työmatkaliikenne oli kahden kaistan sulkemisen takia jumittanut Luxemburgin ja Arlonin välisen pätkän tyystin. Lähdinkin matkaan vasta iltauutisten jälkeen. Yön pimeydessä monella kuskilla tuntui olevan bensaa suonissa tavallistakin runsaammin ja ratin takana sai olla tarkkaavainen. Hotellilla vastaanotto oli ystävällinen, huone pieni mutta juuri passeli yhdelle. Kaikkein järkevintä olisi ollut sujahtaa lakanoiden väliin heti, mutta ajomatka ja tuleva aamuherätys tuntuivat jännityksenä kropassa. Siihen auttoi tietenkin hyvä belgialainen olut!

Jugurttia, hedelmiä ja pähkinöitä!

Olin tsekannut itseni lennolle jo kotona, mikä osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Jonoa laukun luovutukseen ei ollut, päinvastoin kuin perinteiseen lähtöselvitykseen. Ehkä reittiliikenteen matkustajille aika itsestäänselvä mobiilipalvelujen käyttö ei ole vielä niin yleistä lomailijoiden keskuudessa.

Olin maksanut hieman ylimääräistä varauloskäynnin viereisestä istumapaikasta. Vaikka en mikään pitkäkoipi olekaan, charter-koneen ahtaus ja erittäin lyhyeksi jääneet yöunet ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Koneessa sitten totesin, että paikkani 12A olikin aivan tavallisella rivillä. Enkä ollut ainoa, joka oli samassa tilanteessa. Selvisi, että kone oli jouduttu vaihtamaan ja varauloskäynnit olivatkin tässä Boeing 737:ssa riveillä 15 ja 16. Kun boarding oli hoidettu, alkoivat lentoemännät sumplia tilannetta, ja kolme matkustajaa kerrallaan vaihdoimme paikkoja. Eräitä henkilöitä jouduttiin hetken taivuttelemaan, ennen kuin he ymmärsivät, että yllätyksenä kohdalle osuneesta ylimääräisestä jalkatilasta oli luovuttava.

Lento oli miellyttävä, ei ilmakuoppia eikä keihäsmatkalaisia. Yhteen sellaiseen nimittäin törmäsin aamuneljältä lentokenttäbussia odottaessani. Hollantia solkannut mies oli tainnut säästää hotellikulut ja viettää yön bailaten. Sen verran rapsakassa kunnossa tyyppi oli, että lieneekö edes päässyt lennolleen 😳.

Nyt olen jo ehtinyt nauttia pari päivää Kyproksen auringosta, hyvästä ruoasta ja ihmisten ystävällisyydestä. Ystävällisen lisäksi he ovat kärsivällisiä, kun jaksavat tällaisen kielipuolen turistin haparoivaa kreikkaa kuunnella. Huomenna aamulla alkaa Esa Saarisen legendaarinen Pafos-seminaari. Olen haaveillut osallistumisesta jo jonkin aikaa ja nyt tein haaveesta totta! Siitä sitten enemmän seuraavassa kirjoituksessa.

Yksi hotellin kolmesta altaasta iltavalaistuksessa

Itsensä ylittämisen ihanuus

Published 12.9.2018 by ainosalminen

img_5917.jpgPieni askel ihmiskunnalle, suuri askel Ainolle. Omalle epämukavuusalueelle siirtyminen ja siellä onnistumisen aikaansaama euforia saivat pään pyörälle viime sunnuntaina Pariisissa.  Euroopan suurin naisten juoksutapahtuma La Parisienne on seitsemän kilometrin matka Trocaderolta Champs-Élyséen ja Invalides’in kautta Eiffel-tornille. Siellä minä juoksin 25000 muun naisen joukossa ja surkeasta valmistautumisesta huolimatta päädyin sijalle 15053. Vieläkin nousee iho kananlihalle, kun mieleen palautuu Aleksanteri III:n sillalle kaartaessani kuulemani huuto ”Hyvä Suomi!”. Jalkakäytävällä vilkutti iloisesti täysin tuntematon pariskunta ja minä vilkutin takaisin. Olivat varmaankin tunnistaneen maanmiehensä sinivalkoisesta huivistani ja Suomi/Finland-rannekkeistani. Terveiset heille, jos tätä lukevat!

img_5920

Vihreä lähtöryhmä etenee kohti starttia.

Juoksu ja kestävyysurheilu yleensäkin on aina ollut minulle vaikeaa. Olen yrittänyt niin yksin kuin valmentajankin avustuksella saada parannettua kestävyyttä, mutta en ole onnistunut. Vika ei varmaankaan ole sinänsä hyvissä ohjeissa, vaan niiden noudattamisessa. Sohvaperunasta viiden kilometrin juoksijaksi -ohjelma on kokeiltu eikä edistystä ole tapahtunut yhtään sen enempää kuin aikoinaan omavalmentajan suunnittelemalla intervallipyöräilylläkään. Huhtikuussa aloitin Runkeeper-sovelluksen avulla, ja motivaatio oli Pariisi mielessä korkealla. Syyskuun koittaessa alkoi paniikki iskeä, sillä sykkeet nousivat juostessa yhä liian korkealle. Pakko oli myöntää itselleni, että en ollut harjoitellut sopivalla sykealueella enkä tarpeeksi säännöllisesti. Kesän helteet eivät ollenkaan auttaneet asiaa.

img_5950

Rautainen jengi valmiina koitokseen Eiffel-tornin juurella.

Saavuin Luxemburgista Pariisiin junalla jo perjantaina. Illalla oli tilaisuus tavata muita La Parisienne-juoksuun ilmoittautuneita suomalaisnaisia. Meitä oli yhteensä 67 jakautuneena useampaan ryhmään, nopeimmat tähtäsivät puoleen tuntiin, toisille riitti hieman hitaampi juoksutahti tai kävely. Illallisen lisäksi perjantain ohjelmassa oli Pariisin Suomi-koulujen hyväksi järjestetyt arpajaiset. Uskomattoman tarmokkaat Päivi ja Hanna (ja moni muukin!) olivat vaivojaan säästämättä ottaneet yhteyttä suomalaisfirmoihin, joiden tuen ansiosta palkintopöytä oli kukkuroillaan. Lisäksi pääsponsorimme Lumene lahjoitti kaikille osallistujille Sisu-kasvovoiteen. Mainittakoon myös, että hiihdon moninkertainen maailmanmestari ja olympiavoittaja Aino-Kaisa Saarinen toimi Suomi Finland La Parisienne -tiimin kummina ja lahjoitti nopeimmalle suomalaiselle Suomen olympiajoukkueen paidan.

Ilta oli mahtavaa pohjustusta sunnuntain kisalle. Ensikertalaisen jännitys helpotti ja paikan päällä oli mutkatonta mennä kokeneempien mukana. Järjestelyt olivat toimivat ja fiilis katossa: rytmikäs musiikki soi ja juontajat huusivat kurkkunsa käheiksi meitä viihdyttäessään. Syytä olikin, sillä siitä kun siirryimme aikataulun mukaisesti klo 10.30 lähtöportille, kesti vielä 1,5 tuntia ennen kuin pääsimme starttaamaan. Liekö jossain ollut hässäkkää, sillä viime vuonna näin pitkään ei tarvinnut kuulemma odottaa.

Mitä lähemmäs lähtöviivaa pääsin, sitä enemmän alkoi innostus nousta. Matkanteko oli paahtavasta auringosta huolimatta yllättävän kevyttä. Aloitin hitaasti, sitten kiihdytin hieman. Neljän kilometrin kohdalla kurkkasin kellosta, että aikatavoite pitää, joten jatkoin samaan tahtiin. Gospel-kuoro vaaleansinisine kaapuineen nostatti tunnelmaa Invalides’in kääntöpaikalla ja viimeisessä tunnelissa kuuden kilometrin kohdalla vilkkuivat värivalot ja discomusiikki pauhasi. Loppukiriin en pystynyt, mutta maaliin saapui valtavan onnellinen ja hyvävoimainen juoksija ajassa 56 minuuttia ja 4 sekuntia.

Ensi vuonna uudestaan!

img_5967

(Ryhmäkuva lainattu juoksuryhmämme FB-sivuilta)

Testaa, olisiko sinusta pehtooriksi!

Published 2.9.2018 by ainosalminen

Kaskenpolttoa

Pehtoori? Nuoremmalle sukupolvelle termi ei enää taida sanoa paljoakaan. Kerrottakoon varmuudeksi, että pehtoori tai yleisimmin ehkä yhdellä oolla kirjoitettuna ”pehtori” oli aikoinaan suurtilojen työnjohtaja. Tilat eivät tuolloin olleet erikoistuneita, vaan samoilla mailla pidettiin monenlaista karjaa ja viljeltiin useampia lajikkeita. Jonkun piti huolehtia päällysmiehen hommista, kun yhdellä kartanolla tai aatelistilalla saattoi olla isokin joukko torppareita. Niin, torpparijärjestelmä… mikäs se taas olikaan?

Käsivoimia on vaadittu, ennen kuin ruisleipä on saatu pöytään.

Eipä hätää! Seuraavan kerran, kun ajelelet ysitietä Tampereelta Turkuun, poikkea heti Loimaan jälkeen Sarka-museoon niin pääset virkistämään muistiasi. Siellä on esillä Suomen maatalouden koko 3000-vuotinen historia. Vaihtuvana näyttelynä vielä kuluvan vuoden loppuun asti Ruisleipä ennen ja nyt – Suomi 100 teemanäyttely. Suomen maatalousmuseo ei ehkä ole kenenkään bucket-listalla, mutta minä kyllä suosittelen sitä aivan varauksetta. Itse kiersin näyttelyt kahden ystäväni kanssa, mutta voisin kuvitella lapsiperheidenkin viihtyvän museossa loistavasti. Onhan siellä konehalli täynnä traktoreita ja puimakoneita sekä kotieläintarha jäniksineen ja lampaineen.

Hauskoja nimiä näillä tytöillä!

Maatalouden ja ruisleivän historia Suomessa on kulkenut käsi kädessä koneistumisen, teollistumisen ja kaupungistumisenkin kanssa. Vielä tänä päivänäkin kotimainen tuotanto ja lähiruoka ovat meille tärkeitä. On valtavan silmiä avaavaa nähdä omin silmin, mistä kaikki on lähtenyt ja miten nykytilanteeseen ollaan tultu. Katovuodet olivat aikoinaan katastrofi, valtionapuja ei ollut ja pettuleipään oli tyydyttävä. Naisten asemaankin maatalouden historia liittyy läheisesti. Sotavuosina oli karja hoidettava ja vilja korjattava, vaikka miehet olivat rintamalla.

Maitolaituri – erottamaton osa suomalaista maalaismaisemaa

Pidän kovasti museon visuaalisesta ilmeestä. Suurikokoiset valokuvat ovat vaikuttavia ja niitä taustoittavat tekstit selkeitä ja ymmärrettäviä. Interaktiivisuutta ei ole unohdettu: täällä voit tavata virtuaalisen tarkastuskarjakon, kokeilla jyvien jauhamista käsivoimin tai vaikkapa testata tietojasi maataloudesta – selviätkö jokamiesluokan kysymyksista ja suoritatko kunnialla pehtooritason testin?

Meidän kolmen naisen seurueemme tiedot osoittautuivat kohtuullisen hyviksi. Jokamiesluokan suoritimme virheettä (toki yksi meistä on maatilan emäntä!), mutta pehtooritason kysymykset mm. höyrymoottorin toimintaperiaatteista tiputtivat tulokseksi 8 oikein 12:sta. Emme kilistäneet maljoja, mutta ostimme kahvilasta jäätelöt. Niiden voimin jaksoimme pyöräillä takaisin kaupunkiin.

Fordson traktori – kumirenkaita vielä tuolloin käytetty

Museon kokoelmat ovat lähiaikoina laajentumassa. Viikin maatalousmuseon kokoelmat siirretään Loimaalle, sillä Helsingin yliopiston omistuksessa olevat tilat ovat kärsineet vesivahingoista. Esineistö oli päässyt homehtumaan, mutta nyt se on konservoitu ja odottaa väliaikaistiloissa pääsyä ”uuteen kotiin”. Tämä tapahtunee vielä kuluvana vuonna, uusi rakennus Sarka-museon pihapiirissä on jo valmis. Ensi vuonna aionkin pyöräillä uudestaan Puujalkalan kylään museovierailulle! Toivottavasti kesäkelit ovat silloinkin kohdallaan.

Blogin pitkä kesäloma päättymässä

Published 22.8.2018 by ainosalminen

 

Blogin kesäloma on pikkuhiljaa päättymässä. Oli jo aikakin, kolme kuukautta edellisestä kirjoituksesta. Voi, kunpa itselläkin olisi yhtä pitkä vapaa! En toki voi valittaa, pidin neljä viikkoa kesälomaa ja irtauduin arjesta totaalisesti.

Helteitä riitti kaikkialla, missä ehdin käydä. Suomen aurinko helli niin pyöräretkillä Varsinais-Suomessa ja kuin meren rannalla Helsingissäkin. Onneksi museoissa oli mielenkiintoista nähtävää ja toimiva ilmastointi – se tarjosi tervetulleita taukoja jatkuvalle kuumuudelle.

Kesäiset kelit jatkuivat Ranskan alpeilla, missä hengitin keuhkot täyteen raikasta ilmaa, joogasin ja viruttelin varpaitani jäätävissa vuoristopuroissa. Korkean paikan leiriä jatkoin Sveitsissä. Vielä toukokuussa kylmä Luzern-järvi oli elokuun alkupäivinä todellinen keidas, johon kelpasi pulahtaa hikisen vaelluksen jälkeen. Rigi-vuoren hulppeat maisemat ja ihanien ystävien seura maistui. Viimeinen suunniteltu pysähdys oli Zürichissä. Siellä ehdin parissa päivässä koluamaan tehokkaasti läpi koko joukon museoita, kävinpä jopa poliisiasemalla ihastelemassa Giacomettin seinämaalauksia.

Niin kiva loma minulla oli, että en pystynyt ajamaan Sveitsistä suoraan kotiin asti, vaan pysähdyin ex tempore Elsassin viiniseudulle vielä yhdeksi kuumaksi kesäyöksi.

img_5197

Nyt on jo paluu arkeen täydessä käynnissä, vaikkakin aloitus on aika pehmeä. Typistin tämän ensimmäisen työviikon nelipäiväiseksi ja lennähdän perjantaiaamuna viikonlopuksi Tukholmaan.

Eikä siinä vielä kaikki…syyskuussa kesä jatkuu Kyproksella Esa Saarisen Pafos-seminaarissa. Sitä ennen ehdin myös osallistumaan juoksutapahtumaan Pariisissa. Pääsen juoksemaan pitkin Champs Elyséetä ja Seinen kauniita rantoja ja ylittämään maaliviivan Eiffel-tornin alla.

Upeita juttuja tiedossa siis!

Sinkkuelämää silloin ja nyt

Published 22.5.2018 by ainosalminen

 

IMG_1484

Luin viikonloppuna parlamentin vapaa-ajankirjastosta vähän sattumalta valitsemani kirjan Mielikuvituspoikaystävä. Muistan hämärästi nähneeni kotimaisessa mediassa kommentteja tästä Henriikka Rönkkösen teoksesta, mutta ei se mitenkään ollut omalla bucket-listallani. Olin luultavasti siirtänyt sen mielessäni nuoremman sukupolven lukemistoon. Mutta, mutta… pitäisi useammin uskaltautua oman suosikkigenrensä ulkopuolelle, eihän sitä koskaan tiedä mitä yllätyksiä on tiedossa.

Kirja osoittautui nopealukuiseksi, mutta päällisin puolin aika kevyeksi. Huumori ja kielikuvat olivat parhaimmillaan riemastuttavia ja tilanteet saivat tällaisen paljon deittailleen ja sinkkuelämää kauan eläneen naisen monesti nyökyttelemään – seen it, done it, been there. Kirja sisälsi myös paljon yksityiskohtaista ja lähes inhorealismiin yltävää selostusta kaikennäköisestä seksiin ja ruumiintoimintohin liittyvästä… tästä kirjailija varoittikin jo heti ensi sivuilla. Kyllähän se hieman hämmästytti ja laittoi myös pohtimaan moisen tarpeellisuutta. Jokainen meistä asettaa itse rajat avoimuudelleen, sille mitä julkisesti kirjoittaa, ja jokainen meistä valitsee lukemansa kirjat. Kun olen lukemaani näin jälkikäteen pohtinut, niin eivät nuo rivoimmat rivit kuitenkaan jääneet päällimmäisenä mieleen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielikuvituspoikaystävä antoi aika hurjan kuvan sinkkuelämästä ja nuoren naisen sielunelämästä. Myönnän kauhistelleeni menoa, mutta sitten mieleen palautui muistoja omilta opiskeluajoilta. Ei minunkaan taipaleeni ollut ruusunpunaista käsi kädessä -kävelyä unelmien poikaystävän kanssa. Ei käy kieltäminen, että olin varmaan noin keskimääräisesti ottaen usein aika holtiton ja ajattelematon miessuhteissani. Tyttökavereiden kanssa istuin minäkin viinipullon kera sotasuunnitelmia laatimassa ja miesten käytöstä moittimassa, ja sitten taas lähdettiin baanalle, saatiin kylmää vettä niskaan ja palattiin aloitusruutuun.

Omassa nurkassani olen minäkin sadatellut ja lyönyt päätä seinään. Stalkannutkin takuulla olisin, jos siihen olisi aikoinaan ollut paremmat mahdollisuudet. Vääriä valintoja on vuosien varrella tullut tehtyä, jotkut niistä kaivelevat mieltä huonona päivänä vieläkin. Vaan niin se menee. Jos peilistä heijastuva kuva ei miellytä, niin sen suhteen on hyvä tehdä jotain.

Opiskeluaikojen baaritreffeistä siirryin myöhemmin teknologia-avusteiseen deittailuun. Noin kymmenen vuotta sitten saattoi vielä luottaa keskustelukumppanin rehellisyyteen, mutta valitettavasti keskustelupalstojen tavoin on meno treffisivustoillakin nykyisin lähtenyt lapasesta. Tuntuu, ettei se ole minun foorumini enää laisinkaan. Suurin osa pariskunnista tapaa kuulemma toisensa työpaikalla, vapaa-ajan riennoissa tai ystävien kautta. Ajatella, tällainenkin ”luomukohtaaminen” on minulta vielä kokematta. Ehkä sitä sitten seuraavaksi!

Teknologiaa voi hyödyntää vaikka ei deittisivuistoilla hengailisikaan. Ainakin se on vapauttanut sinkun liikkumaan vapaasti. Enää ei tarvitse päivystää lankapuhelimen vieressä tai toivoa kotiin tullessaan, että vastaajan merkkivalo vilkkuu saapuneen viestin merkkinä. Älypuhelimia tekstareineen ja sovelluksineen ei 80-luvulla ollut – eikä siis pahemmin niitä stalkkausmahdollisuuksiakaan, onneksi!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielikuvituspoikaystävä ei sittenkään ollut ihan niin kevyttä chiclitiä kuin mitä alkuun ajattelin. Se pani minut muistelemaan, pakotti muistamaan suorastaan. Helppoa on paheksua, nyrpistää nenäänsä ja todeta täältä viiden kympin toiselta puolelta, että ”ei mun nuoruudessani ollut tuollaista”. Eikä varmaan kaikilla ollutkaan. Minulla saattoi ohuesti olla.

(Tämän jutun kuvituskuvat voivat vaikuttaa umpimähkäisesti valituilta, mutta se ei ole totta. Niitä kaikkia yhdistää se, että ne on otettu treffeillä.)

 

Ei kai taas

Suomi Kypros Sveitsi

H niin kuin Hausfrau

- ja joskus vähän muutakin

Jaa määkö Pariisitar?

Tampesterista Pariisiin. Ihmettelyä kahden kulttuurin välissä.

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

nelikymppisen mediatyöläisen muistiinpanoja

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.