Nuoruuteni Pariisi, osa 1

Published 14.6.2015 by ainosalminen

Otsikko kuulostaa kovin hemingwayläiseltä, mieshän kirjoitti samannimisen teoksen hurvitteluistaan 1920-luvun Pariisissa, joka julkaistiin tosin postuumisti. Minä ajattelin palata ajassa hieman taaksepäin jo nyt. Ihan siltä varalta, että omia Pariisin päiväkirjojani ei kukaan katsoisi julkaisemisen arvoisiksi. Expatti oli Ernestkin, mutta siihen ne meidän yhtymäkohdat sitten jäävätkin. Vauhtia ja värikkäitä tilanteita kuului minunkin ”nuoruuteni Pariisiin”, mutta omat juoksuni valon kaupungin yössä jäävät vertailussa auttamatta kuuluisan kirjailijan jälkeen.

Lähdin vähän päälle kaksikymppisenä piikomaan Pariisiin. Vuosi au pair -tyttönä auttoi todentotta itsenäistymään ja pääsin kiertämään muutakin kuin tahkoa – kuten sanonta kuuluu. Takana oli kieliopintoja jo lukion lyhyen oppimäärän verran ja siihen päälle kaksi yliopistovuotta Turun Aurakadulla silloin sijainneella kielenkääntäjälaitoksella. Syksyllä 1986 lähdin siis suorittamaan pakollista kieliharjoittelua ja varasin siihen koko lukuvuoden. Takaisin palasin heinäkuussa 1987, puhuin ranskaa kuin papupata, kirosanoja ja katukieltäkin olin oppinut ihan kotitarpeiksi. Nuo taidot ovat kyllä olleet ihan tarpeen, sillä muutama napakka lauseenparsi on oiva keino saada vaaleaa turistia sitkeästi kadulla jahtaava ”suiveur” kääntymään kannoillaan ja mutisemaan ”anteeksi, luulin teitä turistiksi” 🙂

Vuonna 1986 ei ollut Skypeä eikä tekstareita 😊

Yhteiselo ensimmäisen au pair -perheen kanssa ei oikein sujunut. Kyseessä oli hyvätasoisella esikaupunkialueella asunut kaksilapsinen perhe, jossa molemmat vanhemmat olivat lääkäreitä. Edellinen au pair oli ollut kaikille hyvin rakas ja sopeutunut perheen elämään saumattomasti. Häneen minua sitten kovasti verrattiin ja huonommaksi havaittiin. Perheen vahtikoirakaan ei minusta pitänyt, todisteena siitä kaksien housujen repaleiset lahkeet! Työtehtävät sinänsä eivät olleet raskaita. Siivosin talon, silittää ei tarvinnut, hain lapset iltapäivällä koulusta ja tein heidän kanssaan läksyjä. Aamuisin vanhemmat veivät pojat kouluun samalla kun lähtivät töihin omalle vastaanotolleen. Minä hyppäsin lähijunaan ja matkasin Pariisin keskustaan kielikouluun. Tätä jatkui syyskuusta joulukuun alkuun. Sitten sain tarpeekseni.

Lähiökylä oli kuin huopatossutehdas, lapset hannasivat uutta au paria vastaan, koira pelotti päivä päivältä enemmän ja vanhemmat olivat etäisiä. Otin yhteyttä au pair -toimistoon, ja Pariisin keskustasta löytyi uusi perhe. Ilmoitin lähdöstäni ja perhe otti tiedon vastaan hämmästyneenä ja loukkaantuneena. Sovittiin, että lähden seuraavana lauantaina. Perjantai-iltana vanhempien tultua kotiin he ystävällisesti ilmoittivat, että voisin toki jo lähteä saman tien. Otin matkalaukut, kassit ja nyssäkät ja lähdin tarpomaan kohti asemaa. Ei junan junaa, ei myöskään busseja. Lakko! En ollut asiasta tietoinen, mutta perheen yhtäkkinen ystävällisyys sai minut epäilemään vahvasti, että he kyllä tiesivät lähettäneensä minut kylmään yöhön ilman mahdollisuutta päästä Pariisiin.

IMG_2064

Pariisi on kautta aikojen vetänyt puoleensa kirjailijoita.

Ulkomailla liikkuvia varoitetaan syystäkin, ettei pidä lähteä vieraiden kyytiin. Vaan minkäs teet. Kohdalleni pysähtyi kävellen liikkeellä ollut sympaattisen oloinen mies, joka tajusi minun olevan pulassa. Kassit ja matkalaukut puhuivat puolestaan! Hän kertoi tulleensa Pariisista kimppakyydillä lakon takia ja vahvisti epäilyni, ettei Gare du Nordille liikennöidä laisinkaan. Kerroin tarinani, ja hän arveli itsekin heti, ettei taakse jättämälläni perheellä ollut asiassa puhtaat jauhot pussissa. Hän asui aivan lähellä ja tarjosi minulle kyytiä naapurikylän asemalle, sillä sieltä junat liikennöivät Gare Saint-Lazarelle, joka ei kuulunut lakon piiriin. Minua ei tainnut edes ehtiä pelottaa, sillä takerruin tarjoukseen kuin hukkuva oksaan. Miehen kotona odotti vaimo ja valmis illallinen. Vaimo ymmärsi kuitenkin tilanteen täysin, antoi autonsa avaimet miehelleen ja pahoitteli vielä, että olin saanut niin huonoa kohtelua perheessäni. Eipä aikaakaan, kun jo istuin junassa kohti Pariisia ja uusia seikkailuja. Tuon pariskunnan ystävällisyys on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Aivan yhtä lailla kuin ensimmäisen perheen kylmäkiskoisuus!

Mitenkä sitten jatkossa sujui? Onnistuinko paremmin toisen perheen kanssa ja miltä elämä maistui Pariisin sykkeessä? Nuoruusmuistelojen kakkososassa tarinaa uudesta perheestä Pariisissa, yksinhuoltajaisän ja hänen poikansa kahden miehen taloudessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

I Basically Travel

Musings and observations of a rucksack traveller

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

Vastaisku ankeudelle

- ja joskus vähän muutakin

sannan kupla

Ajatuksia maailmalla. / Thoughts overseas.

Our Osaka Blog

A British-Finnish family's experience of living in Japan

Terkkuja Leilalta Italiasta!

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Elämä, ihmiset ja ilmiöt nelikymppisen mediatyöläisen silmin

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.

Langanlaiha

- ja joskus vähän muutakin

%d bloggers like this: