Ruhjeita ja lehmän hönkäyksiä

Published 1.9.2015 by ainosalminen


Oltiin muutama viikko sitten kauniina sunnuntaipäivänä pyöräilemässä miehen kanssa. Kuten monesti, suuntasimme kotoa suoraan pohjoista kohti vievälle pyörätielle. Kaunis reitti kulkee halki peltojen, yli pienten siltojen ja meidän kääntöpaikallamme Merschissä vehreän kaupunginpuiston läpi. Kilometrejä retkelle tulee noin 25 ja hieman tuulesta ja omasta jaksamisesta riippuen aikaa siihen kuluu noin tunti ja 20 minuuttia. Suuria korkeuseroja ei ole ja pyöräteiden päällystys on loistavassa kunnossa. Sunnuntaipyöräilijöitä ja -kävelijöitä on yleensä enemmänkin liikkeellä, nyt oli kesälomien vuoksi rauhallisempaa. Lycra-miehet toisaalta viihtyvät yleensä paremmin autojen seassa, sillä he pääsevät siellä paremmin kiihdyttelemään.

Aurinko paistoi, tuuli puhalteli vienosti ja nautimme ulkoilusta täysillä. Kiire ei ollut minnekään, vaikka miehellä alkoi vatsa kurista jo kääntöpaikalla. Ei ole ensimmäinen kerta kun joudun toteamaan, että ranskalaisten ruoansulatus tuntuu oleva äärimmäisen sidottu kelloon. Vaikka olisi syöty myöhäinen aamupala kymmenen kieppeillä, niin puolen päivän kellonlyönnit käynnistävät jonkun sortin pavlovilaisen reaktion, ja lounasta pitäisi saada saman tien. Siispä, kun sen isompaa kiirettä ei (minun mielestäni) ollut, pysähdyimme lehmihaan reunalle ihmettelemään ja ihailemaan emänsä alla ruokaillutta vasikkaa. Vasikka oli jo kohtalaisen kokoinen, ja epäilimmekin, ettei sitä ollut edes tarkoitus vieroittaa. Saattoihan toki olla, että kyseessä oli luomukarja, ja eron aika vasta edessä. 
Lehmät lähestyivät meitä pelotta, mutta perääntyivät, kun yritimme niitä rapsuttaa. Annoimme niiden tulla takaisin omaa tahtiaan, ja kohta sainkin tuntea käsivarressani kuuman ja höyryävän puhalluksen lehmärouvan sieraimista eikä karhean kielen lipaisuakaan tarvinnut kauaa sen jälkeen odottaa. Olin ihan myyty! Lehmät ovat hienoja eläimiä ja kuulemma erittäin älykkäiksi todettuja. Luxemburgissa näkee tähän aikaan vuodesta laiduntavia eläimiä todella runsaasti. Ulkoruokintakausi on täällä Suomea pidempi. Tiedä sitten, onko tämä se syy, miksi paikallinen naudanliha on erittäin mureaa ja maukasta.

Matka jatkui kotiin päin ja saavuimme Hünsdorfin kylään. Katselin ajellessani maisemia ja katseeni kiinnittyi rivitalon pihalla tuulessa heiluvaan musta-valkoiseen pukuun. Ajattelin sen olevan frakki, kenties lauantai-illan juhlinnan jälkeen tulettumaan laitettu. Käänsin katseeni takasin tiehen, mutta ihmettelin, miksi frakissa olisi leveät valkoiset henkselit. Niinpä käänsin päätäni toistamiseen, ja silloin rysähti! Curiosity killed the cat. Minä en kuollut, mutta rysäytin pyörälläni päin pyörätien päässä ollutta metrin korkuista metallitolppaa. Kaaduin maahan, kolautin lanteeni, ranteeni ja pääni asfalttiin. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt kävi huonosti. Mies oli kuullut kaatumiseni ja oli hetkessä vierelläni. ”Älä koske!” olivat ensimmäiset sanani. Makasin maassa hetken ja kuulostelin oloani. Pelkäsin pääni puolesta, mutta sitä oli kypäräni varjellut. Näin ranteeni. Se turposi silmissä kolmesta kohtaa. Suomen-matka peruuntuu, oli toinen ajatukseni. Nousin varovasti ylös, mutta mies tälläsi minut päättäväisesti pyörätien reunaan istumaan. Pidin kättäni koholla, päässä humisi, sydänalaa kiristi. Shokki iski.

Mieheni on jo työnsäkin puolesta ensiaputaitoinen, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun niistä taidoista oli hyötyä. Hän varmisti, etten kärsinyt aivotärähdyksestä, ja kielsi varta vasten juomasta, sillä käsi näytti niin pahalta, että se jouduttaisiin kenties leikkaamaan. Sitten hän juoksi lähimmälle bussipysäkille selvittämään onnettomuuspaikan osoitteen ja soitti ambulanssin. Lähitaloista tuli väkeä tarjoamaan apuaan ja saimme jättää pyöräni erään rouvan autotalliin seuraavaan päivään asti. Minut kuljetettiin sairaalan ensiapuun. Käsi kuvattiin ja lääkäri totesi, ettei murtumia ollut. Isku maahan oli niin voimakas, että ruhje oli massiivinen. Vasta nyt, runsas kolme viikkoa tapahtuneesta, alkaa käden väri olla normaali mutta verenpurkauman vuoksi käsi on vieläkin turvoksissa ja arka. 
Vähällä pääsin ja sain luvan lähteä Suomeen. Vasemman käden ranteen ja muiden pikkuruhjeiden parantuessa hiljalleen onkin sitten oikea olkapää kipeytynyt. Se on tainnut kuormittua liikaa vasenta puolta varoessani. Taitaa siellä jotain kulumiakin olla, tässä iässä alkaa paikat rutista aika helposti. Olkapäälle on nyt varattu kuvantaminen ja saan siihen fysioterapiaa. Eiköhän sekin vielä saada kuntoon, ja voin taas jatkaa treenaamista entiseen tapaan. Muutama viikko kärsivällisyyttä, jalkatreeniä ja metsälenkkejä. Pyörän päälle en ole vielä uskaltautunut, mutta täytyyhän minun kohta päästä lehmiä moikkaamaan ja kertomaan, miten viimeksi kävi 🙂

Ja hei, let’s be careful out there: katse tiessä ja kypärä päässä!!

One comment on “Ruhjeita ja lehmän hönkäyksiä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Laura's Itinerary

- ja joskus vähän muutakin

H niin kuin Hausfrau

- ja joskus vähän muutakin

Jaa määkö Pariisitar?

Tampesterista Pariisiin. Ihmettelyä kahden kulttuurin välissä.

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

Terkkuja Leilalta Italiasta!

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Elämä, ihmiset ja ilmiöt nelikymppisen mediatyöläisen silmin

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.

%d bloggers like this: