Luxemburg

All posts in the Luxemburg category

Leidit Luxemburgissa

Published 13.5.2018 by ainosalminen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viikko on nyt kulunut siitä, kun emännöin Saksassa ja Hollannissa asuvien bloggaajakollegoitteni vierailua Luxemburgiin. Aika kului kuin siivillä, mitenkäs muuten. Nauru raikasi, kamerat räpsivät ahkerasti kuvia ja vieraat tuntuivat viihtyvän. Emäntäkin rentoutui alkujännityksen jälkeen. Mutta kyllä minua etukäteen vähän huolestutti. Mitäpä jos kaverit pitkästyvät ja luokittelevat oitis Luxemburgin tylsäksi tuppukyläksi … entäpä jos tulee kaatamalla vettä tai varaamani ravintolat osoittautuvat huonoiksi valinnoiksi?

Eikä mitään! Kaikki sujui todellakin aivan mahtavasti. Ensimmäinen bloggaritrio pääsi perille yksillä polviruhjeilla ja tunnin myöhässä. Kiitos tästä Saksan rautateille! Laastaria polveen, laukut hotellille ja sitten olimmekin jo keskustan ihmisvilinässä ja saimme nostaa lasin jälleennäkemisen kunniaksi. Kapusiiniteatterin sisäpihan kahvila oli oiva paikka tehdä huomioita paikallisväestöstä ja vaihtaa tärkeimmät kuulumiset.

IMG_4450Näkymiä Grundin laaksoon vanhan kaupungin reunalta.

Olin suunnitellut hyppääväni turistioppaan rooliin ja vetäväni vieraille intensiivisen kierroksen vanhassa kaupungissa. Auringon paistaessa ja iltapäivän taittuessa iltaan ranskalaisen linnoitusarkkitehti Vaubanin taidonnäytteet ja Luxemburgin pitkä historia alkoivat yhtäkkiä tuntua hieman turhan kunnianhimoiselta kokonaisuudelta. Niinpä tyydyimme nauttimaan kävelystä keskiaikaisten linnoitusten upeiksi kunnostetuilla muureilla. Vierailun emäntänä panin tyytyväisenä merkille, miten vieraat ihastelivat maisemia huokausten kera.

Totesin itsekin taas, että Luxemburgin vanhan kaupungin ja linnoitusten paikka Unescon maailmanperintökohteiden listalla on täysin ansaittu. Aika tyypillistä varmaan, että monen vuoden jälkeen tulee sokeaksi oman kotipaikkansa kauneudelle. Kiitos siis ystäville, jotka avasivat silmäni uudelleen! Yhtäkkiä alkoi jopa harmittaa, ettemme ehtisi tutustumaan mm. Pohjois-Luxemburgin vanhoihin linnoihin, Müllerthalin eli pikku-Sveitsin patikkareitteihin, Moselin laakson viinitiloihin tai Esch-sur-Alzetten vanhoihin masuuneihin. Näkemistä olisi riittänyt useammallekin päivälle!

Päivä oli meille kaikille ollut pitkä, joten nautittuamme illallisen Basta Cosi -ravintolassa rue de Louvignylla alkoi sänky kutsua. Lauantaiaamun ohjelmassa olisi vierailu Mudam-museoon, jonne sisäänpääsy oli ilmainen meille lahjoitettujen Luxembourg Cardien ansiosta. Sinne teimme myös treffit toisen bloggaajakolmikon kanssa, joita odottelimme saapuvaksi ennen puolta päivää.

Mudamissa oli aivan uudet näyttelyt, joten itsekin olin innoissani päästä tutustumaan niihin. Ennen museoon siirtymistä teimme kierroksen sitä ympäröivässä puistossa. Myös siellä on tarjolla taidetta sekä hulppeat näköalat vanhaan kaupunkiin. Museo sijaitsee  Kirchbergin kaupunginosassa, missä Euroopan unionin toimielimet, pankit ja muut isot toimitalot luovat vaikuttavan kontrastin historialliselle keskustalle.

Modernilla taiteella on ystävänsä, ja toiset eivät oikein tahdo saada siitä mitään irti. Meidänkin seurueessamme oli hieman vaihtelevia mielipiteitä esillä olleista teoksista, mutta sehän on vain hyvä, että tulee ajatustenvaihtoa ja keskustelua. Taiteesta ja muustakin keskusteltiin sitten lounaspöydässä, jonka onnistuimme saamaan eräältä keskusaukion terassilta. Ruokapöydässä viihdyttiin pitkään, joten tutustuminen City Museumin valokuvanäyttelyyn sai jäädä väliin. Lähdimme sen sijasta sulattelemaan ruokaa kaupungin kapeille kaduille, jotka johdattivat meidät lopulta Rocher du Bockille eli paikalle, jonne kreivi Sigfrid Luxemburgin vuonna 963 perusti.

IMG_4461

 

Illan tullen kokoonnuimme luokseni aperitiiville. Kupliva samppanja oli luonnollinen valinta viidennen bloggaajatapaamisen juhlistamiseen. Ilta-aurinko helli ja vihreä puistonäkymä (unohdetaan nyt tarinan vetävyyden vuoksi sieltä myös näkyvät moottoritie ja suurvoimalinja) rauhoitti kiireisen päivän jälkeen. Luxemburgin vihreys kiinnitti vieraiden huomion muutenkin, missä sitten kuljimmekin. Eikä siinä kaikki! Illallispöytä oli varattu kasvisravintola Mesa Verdestä. En tiedä, milloin ravintola on perustettu, mutta ainakin ennen vuotta 1995, jolloin minä kaupunkiin saavuin. Ravintolassa on salit kahdessa kerroksessa ja sisustus on hippimäisen rento ja värikäs. Lautasen sisältö sai meiltä kaikilta suun loksahtamaan auki. Tällaista kasvisruoan tulee olla: tuoretta, moniväristä ja kauniisti esille pantua! Mesa Verde sai meiltä kaikilta lähes täyden kympin.

IMG_4428

Mudam, modernin taiteen museo

Aika loppuu aina kesken näillä tapaamisilla. Vielä olisi riittänyt juttua, mutta sunnuntaina hotellilla nautitun aamupalan jälkeen oli aika taas jättää hyvästit – seuraavaan kertaan! Au revoir, auf Wiedersehen… tavataan pian. Ehkä ensi kerralla törmäämme lauantaitorilla suurherttuapariskuntaan tai ehdimme sunnuntaiaamun jazzbrunssille Neumünsterin kulttuurikeskuksen brasseriehin. On toki hyvä, että jäi tunne siitä, ettei ehtinyt nähdä kaikkea. Päivastainen fiilis puolentoista vuorokauden reissusta olisi aika ikävää mainosta Luxemburgin kaupungille matkailukohteena.

Lisätietoja Visit Luxemburgin sivustolta.

Tervetuloa Luxemburgiin teille kaikille, joiden uteliaisuus on kenties herännyt meidän matkakertomuksiemme ansiosta!

Täältä pääset niitä lukemaan:

Ajatuksia Saksasta
Viherjuuria
Hollanninhippiäinen
London and beyond
Kolmikieli
H niin kuin Hausfrau

Minun sunnuntaini

Published 4.3.2018 by ainosalminen
IMG_3840

Talviaamu Luxemburgissa

Luxemburg toipuu hiljalleen polaaripyörteen seurauksista. Kylmää on ollut ja pitkään, luntakin on satanut ja se on jopa pysynyt maassa monta päivää. Tällainen talvi on meillä harvinainen. Itseäni ei kylmyys haitannut, sillä sen kera saimme nauttia upeista auringonpaisteisista päivistä. Myönnän kylläkin, että koillisesta navakkana puhaltanut tuuli sai minut parina aamuna lähtemään autolla töihin. Työmatka on naurettavan lyhyt, ja sen pistelee puolessa tunnissa kävellen ja ratikalla sitäkin nopeammin, mutta kun kurkkukipu ja yskä vaivasivat niin hyppäsin nelivedon kyytiin.

Eilen illalla vielä satoi lunta ja päivän pimetessä hyytävä sumu laskeutui kaupungin ylle. Aamulla herätessäni oli maa lähes paljas ja räystäät tippuivat. Lämpöasteita on tänään odotettavissa jopa 7, mutta valitettavasti odotettavissa on sateita. Piipahdin parvekkeella haistelemassa lämmennyttä ilmaa ja hymyillen seurasin lähipuistossa juoksevia koiria, jotka nekin nuuskivat märässä maassa kevään merkkejä.

IMG_3898

Ylempi kuva perjantai-illalta, alempi tänä aamuna.

Oma sunnuntaini kuluu tänään sisätiloissa, sillä en ole vielä täysin toipunut flunssasta. Liikkumattomuus, tietokoneella istuminen ja sohvassa makoilu kirja kädessä ei ole hyväksi kropalle. Tilanteen pelastavat venytysharjoitukset ja vaikkapa keppijumppa, jolla saa loistavasti liikettä yläkroppaan. Vaihtoehtoja löytyy Youtubesta ja Instagramista pilvin pimein. Itse olen Lifted-jumppien lisäksi löytänyt valtavan kivat Anna Saivosalmen pikatreenit Instagramista (@ansaivo). Suosittelen lämpimästi!! Siellä on jopa villasukkatreenit 🙂

Ihan pelkkää somettamista ei tietokoneella istuminen ole tänään ollut. Aamu alkoi sanomalehtikatsauksella kahvin ja smoothiebowlin kanssa. Sitten kävin toki läpi Instagramin päivitykset ja vilkaisin sähköpostin ja Facebookin. Tämä jälkimmäinen on kyllä minulta viime kuukausina jäänyt hyvin vähälle huomiolle. Ei kiinnosta julkaista sinne juuri mitään. Seuraan sitä kautta lähinnä muutamaa ryhmää, joihin kuulun.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tanssia, teatteria, konsertteja!!

Alkaneen maaliskuun kalenteri näyttää kiireiseltä. On työmatkoja Brysseliin, Strasbourgiin ja Lontooseen. Sen lisäksi kahdet juhlat ihanan pomoni eläkkeelle siirtymisen johdosta. Toki ohjelmassani on myös kulttuuria, kuinkas muuten! Luxemburgin kaupungin City-magazinen menovinkit saivat minut hankkimaan lisää lippuja mielenkiintoisilta kuulostaviin tapahtumiin. Niinpä kulttuurin moniottelijan kalenterissa on nyt sekä klassisia konsertteja, teatteria että modernia tanssia. Vielä kun ehtisi käyttää museokorttia jossain välissä. Nyt juuri on se aika vuodesta, kun uusia näyttelyjä avataan ja meitä museoiden ystäviä kutsutaan avajaisiin ja tapaamaan taiteilijoita.

Eipä muuta kuin kädet kyynärpäitä myöden ristiin, että tämä virus katoaa taivaan tuuliin, jotta selviän maaliskuun haasteista ja pääsen täysin voimin niin kulttuuri- kuin liikuntaharrastuksieni pariin.

Hyvää sunnuntaita kaikille!

Museokortti käyttöön

Published 3.12.2017 by ainosalminen
fullsizeoutput_e30

Osa teosta Stone Collection – varta vasten tätä näyttelyä ja Mudamin isoa salia varten luotu kahdeksan kiven asetelma 

Hankin tänä syksynä museokortin. Hetki oli otollinen, sillä vuoden 2018 kortin ostajat saivat kaupan päälle kuluvan vuoden viimeiset kolme kuukautta. Kortin piiriin kuuluu 6 museota Luxemburgin kaupungissa ja sen perushinta on 70 euroa. Ensinäkemältä vaikuttaisi, että hinta on kova museoiden määrän nähden, mutta tässä pitääkin katsoa asiaa hieman pintaa syvemmälle.

Museokortin takana on jo vuodesta 1926 toiminut yhdistys nimeltä Luxemburgin museoiden ystävät. Sen pyrkimyksenä on tukea museoiden toimintaa, vaalia kulttuuriperintöä ja tehdä laajemmin tunnetuksi paikallisia kokoelmia ja näyttelyjä.   Perusjäsenyyden sekä perhe- ja nuorisokorttien (25 – 70 €) lisäksi löytyy hintakategoriat yrityksille, hyväntekijöille ja mesenaateille (300 – 5000 €). Hartaimmat taiteen ystävät maksavat  vuosijäsenyydestään vähintään 10 000 € ja saavat nimensä museokummien listaan. Lisäksi yhdistyksen perustamalle säätiölle voi tehdä lahjoituksia, jotka tietenkin saa vähentää verotuksessa. Kertyneiden varojen ansiosta Museoiden ystävät pystyy tekemään taidehankintoja, jotka se lahjoittaa museoille.

fullsizeoutput_e2e

Joukko museoiden ystäviä opastetulla kierroksella Nested-näyttelyssä. Teoksen nimi Gewisse Rahmenbedingungen. 

Kortilla pääsee siis ilmaiseksi ja rajattomasti vierailemaan museoissa ja näyttelyissä. Yhdistys järjestää lisäksi tapaamisia taiteilijoiden kanssa sekä opastettuja kierroksia myös yksityisiin kokoelmiin, joita monilla suuryrityksillä ja pankeilla täällä on. Jos ei arkena työ rasita, voi osallistua päivämatkoille lähialueiden, mm. Pariisi, Bryssel, Bonn, museoihin. Myös näyttelyjen avajaisiin saamme kutsuja ja muutenkin toiminta vaikuttaa hyvin aktiiviselta. Sähköpostia kilahtaa virtuaalilaatikkoon viikottain ja myös sosiaalisessa mediassa yhdistys on läsnä.

Ihan ensimmäisen kerran käytin korttiani taannoin Luxemburgin kaupunginmuseossa. Siellä on esillä maaliskuun loppuun asti valokuvanäyttely otsikolla Leit an der Stad – eli Kaupungin väkeä. Hurmaavia katuvalokuvia elämänmenosta 1950-luvulta nykypäiviin. Näyttely oli yllättävän laaja ja pidin siitä erittäin paljon. Oli hauska pystyä valokuvien kautta virkistämään muistiaan ja palata ajassa parikymmentä vuotta taaksepäin vuoteen 1995, jolloin itse saavuin maahan. Jo tässä ajassa on moni asia muuttunut!

fullsizeoutput_e37

Su-Mei Tsen teos Many Spoken Words on hankittu Mudamin kokoelmiin jo vuonna 2009.

Perjantaina ohjelmassa oli itselleni ensimmäinen Midi de l’Art -tapahtuma, lounastunnin mittainen opastettu kierros. Kohteena oli vuoden 2003 Venetsian biennaalissa Luxemburgin paviljongille kultaisen leijonan ansainneen Su-Mei Tsen soolonäyttely Nested. Museoiden ystävien järjestämälle kierrokselle modernin taiteen museoon oli saapunut noin 40 henkeä. Vain yksi puuttui joukosta, nimittäin taitelija itse, joka oli joutunut peruuttanut osallistumisensa. Olipa harmi! Olisi ollut upeaa päästä kiertämään näyttelyä taiteilijan itsensä opastamana, mutta hänellä oli valitettavasti meneillään vaikea luomiskriisi uusimman teoksensa parissa eikä hetki ollut millään tapaa otollinen poistua ateljeelta.

Runsaan tunnin mittaisen erittäin mielenkiintoisen kierroksen veti meille museon oma opas, joka oli erityisen perehtynyt Su-Mei Tsen työhön ja tunsi taitelijan henkilökohtaisesti. Vaikka ryhmämme oli melko iso, se ei haitannut sillä museo oli muuten lähes tyhjä. Oppaalla oli kuuluva ääni, hän artikuloi selkeästi ja osallistujat kuuntelivat keskittyneesti. Jokaisen valokuvan, installaation ja videoteoksen äärelle emme ehtineet pysähtyä, mutta saimme hyvän käsityksen taitelijan inspiraation lähteistä ja hänelle tyypillisestä luomisprosessista.

fullsizeoutput_e2f

Das Ich in jeder Kartoffel – installaatio keraamisista perunoista

Tämän jutun kuvituksena on otteita perjantain näyttelystä. Vaikka mustesuihkulähteen nimelläkin tunnettu Many Spoken Words on minulle tuttu teos jo aiemmilta käynneiltä, sain siihen nyt aivan uuden näkökulman. Museon sivuilla kerrotaan, että taitelija on halunnut kuvata ajatuksen muuttumista ensin puheeksi ja sitten kirjalliseen muotoon. Teos on kunnianosoitus kirjallisuudelle ja sanojen voimalle.

Mutta mistä Su-Mei Tse sitten sai inspiraation mustesuhkulähteeseensä? Hän oli toisessa kotikaupungissaan Berliinissä kulkenut Unter den Linden -katua ja poikennut Valtionoopperan luona Bebelplatzille. Siellä sijaitsee vuoden 1933 natsien kirjarovioiden muistomerkki, israelilaisen taitelijan Micha Ullmanin suunnittelema maanalainen kirjasto. Lasilevyn läpi näkyvät valkoiset, puhtaat ja tyhjät kirjahyllyt. Many Spoken Words on Su-Mei Tsen vastaus Ullmanin teokselle.

Lähtökuopissa

Published 8.4.2017 by ainosalminen


Laitoin asuntoni myyntiin marraskuun alkupuolella. Oma käsitykseni oli tietenkin, että kaupat toteutuvat nopeasti, sillä asunto on (omasta mielestäni) kaunis, valoisa ja käytännöllinen. Ihastuin asuntoon aikoinaan ensi näkemältä ja olen viihtynyt siinä jo 13 vuotta. Huoneet ovat hyvän kokoiset, keittiö ja saniteettitilat on remontoitu (hyvällä maulla, vaikka itse sanonkin), kortteli on erittäin rauhallinen ja auringonlaskut parvekkeelta upeat.

Kuinka kävi? Neljä kuukautta kului, näyttöjä järjestettiin, mutta mitään konkreettista niistä ei jäänyt käteen. Katsojien kommentit asunnosta olivat voittopuolisesti positiivisia, mutta hinta taisi sittenkin olla liian kova. Sovin siis välittäjän kanssa uudesta hinnasta. Kiinnostus asuntoon lisääntyi, mutta osan katsojista oli välittäjä selvästikin lähes pakottanut liikkeelle. Jos vanhempi rouvashenkilö etsii kotia ensimmäisestä kerroksesta, ei kolmas kerros käy, vaikka asunto muuten olisi passeli. Kohde ei soveltunut myöskään kotikorttelistaan isompaa lukaalia etsineelle herrasmiehelle. Hänen kirja- ja levykokoelmiensa vaatimat isot hyllyköt eivät olisi mahtuneet vinojen kattojeni alle.

Kärsivällisyyteni oli koetuksella, mutta odotus palkittiin. Pari viikkoa sitten sisään asuntoon käveli itselleen uutta kotia etsinyt naishenkilö, joka ihastui kohteeseen välittömästi. Hän oli myynyt pienen ensiasuntonsa ja etsi epätoivoisesti uutta, sillä väliaikaismajoitus vanhempien luona kävi kaikkien osapuolien hermoille. Ja nythän se unelma-asunto löytyi! Ensi-ihastuksesta toivuttuaan hän tuli uudelle visiitille vanhempiensa kanssa. Rakennusalalla toimiva isä kävi kotini tarkasti läpi, teki listan ongelmakohdista, mutta näytti tyttärelleen vihreää valoa.

Sain siis vihdoinkin tarjouksen, mutta hylkäsin sen saman tien. Niin tulenpalavaa kiirettä asunnon myynnillä ei ollut, että siitä pilkkahintaan luopuisin. Välittäjä kehotti minua tekemään vastaehdotuksen. Näin teinkin. Siitä alkoi 48 tunnin tiivis neuvottelurupeama, joka lopulta päättyi Brexit-keskiviikon iltana myyntisitoumuksen allekirjoittamiseen.

Nyt odotan vahvistusta sille, että pankki antaa ostajan lainahakemukselle lopullisen siunauksensa. Myyntisitoumus on virallinen paperi, eli periaatteessa kaupat on jo nyt tehty. Ostaja voi perua kaupat vain siinä tapauksessa, että hänellä on esittää kieltävä lainapäätös kolmelta eri pankilta. Koska välittäjä oli selvittänyt ostajan maksukykyä jo etukäteen, olen luottavaisilla mielillä. Aivan lähipäivinä odotan saavani tiedon, että myyntipaperit on toimitettu notaarille, joka laatii kauppakirjan. Allekirjoitustilaisuus järjestetään toukokuun kuluessa.

Toukokuu ja kevät. Loistava aika muuttaa. Muistanette, että myyntipäätökseeni vaikutti kaikessa yksinkertaisuudessaan kauniina syksyisenä sunnuntaina tehty pyörälenkki. Helmikuun lopulla löysin itselleni uuden asunnon, joka vapautuu toukokuun alussa. Siirryn omistajasta vuokralaiseksi ainakin toistaiseksi. En tule kaipaamaan omistajan velvollisuuksia ja harmeja, joita ainakin tällaisessa keski-ikäisessä taloyhtiössä tuntuu riittävän.

Uuden kotini sijainti on ihanteellinen. Juuri siellä, missä toivoinkin. Työmatka tulee taittumaan polkupyörällä alle kymmenessä minuutissa! Nyt peukut pystyyn, että kelit jatkuvat aurinkoisina ja pääsen hyötyliikunnan makuun.

Harhalaukauksia

Published 17.4.2016 by ainosalminen

 

Keskittymistä vaativa laji!

Huikeaa! Minulle tarjoutui perjantaina tilaisuus kokeilla ammuntaa luxemburgilaisen herrasmiehen opastuksella. En ole eläissäni nähnyt tuliaseita, jos ei lapsuuden naapurinpoikien ilmakivääreitä lasketa, saati sitten sellaiseen omin käsin tarttunut.

Mukava kaveri tuo Patrick, sotilaan poika, joka jo lapsena kävi isänsä kanssa ampumassa. Hän on aikuisenakin jatkanut harrastusta ja toiminut aktiivisesti tämän lentokentän läheisyydessä sijaitsevan ampumaseuran johdossa. Omia ja isältä perittyjä aseita on kellariin piilotetussa kassakaapissa toista kymmentä. Minulle sieltä valikotui kokeiltavaksi 22 kaliiperinen kivääri. Tuo on Luxemburgin lainsäädännön mukaan aloittelijalle suurin sallittu koko ensimmäisen vuoden ajan.

Ampumaharrastus edellyttää aseen omistamista ja se taas luonnollisesti aseenkantolupaa. Minulla ei ole kumpaakaan, mutta  vierailijan statuksella pääsin seuran jäsenen mukana tutustumaan paikkaan ja ampumaankin. Paikka on vasta runsaan vuoden vanha, uutuudenkarhea betonibunkkeri, jossa liikkumista valvotaan kameroin ja ovet aukeavat vain kulkukorteilla.

Sain siis opastusta kokeneelta harrastajalta. Aseen eri osat käytiin läpi, lataaminen ja sitä koskevat säännöt: enintään viisi luotia kerralla. Aseen käsittely, turvallisuus ja oikea ote. Ensin Patrick näytti, miten toimitaan, minkä jälkeen katsottiin minulle hyvä istuma- asento, kiväärin tukeminen olkapäähän ja sormen paikka liipaisimella. Herkkää touhua, pelkkä hengittäminen heiluttaa asetta, joten laukaistaessa hengitystä on pidätettävä. Kuten Patrick ja hänen amerikkalainen ystävänsä Mike, entinen Yhdysvaltojen armeijan sotilas ja isojen kaliiperien ystävä, minulle kertoivat: hyvällä ampujalla on ennen kaikkea hyvät hermot!

Tämä rata oli keskipituinen, eli 50 metriä.

 

Ammuin tunnin aikana 50 metrin radalla rauhalliseen tahtiin noin 25 laukausta. Tauluun meni ensimmäisistä viidestä vain yksi, mutta hyvän opettajan avulla tarkkuus parani hiljalleen. Rentouduin, löysin hyvän asennon ja aseen painosta huolimatta sain sen pysymään stabiilina. Sitten vain kevyt kosketus sormen päällä ja luoti lähti paukahtaen. Välillä hylsy hipoi kasvoja ulos lentäessään! Parhaimmat osumat menivät seiskaan. Onnistunut ensikosketus aseiden ja ammunnan maailmaan, hutejakin tuli, mutta ohjaajan mielestä ei lainkaan hullumpi suoritus ensikertalaiselta 🙂 Toivon pääseväni kokeilemaan vielä toistamiseen, tällä kertaa kenties revolverilla tai pistoolilla.

Lämmintä sai olla päällä, sillä ulkoilman 15 asteesta huolimatta tuolla betoniseinien sisässä oli kalsean kylmää. Välillä nousin kävelemään ja verryttelemään jäseniäni. Ampumarata on kattamaton, joten kylmimpään talviaikaan harrastajat treenaavat sisäradalla vain ilma-asella.

Voisiko tästä tulla uusi harrastus? Sitä en osaa vielä sanoa. Byrokratiaa luvan hankkimiseksi on jonkin verran. On ensin päästävä ampumaseuran jäseneksi. Sitten on ostettava ase (joka jää kauppiaan haltuun, kunnes sen voi luvan kanssa noutaa) ja anottava sen hallussapitämiseksi lupa. Lupaa varten tulee toimittaa todisteet seuran jäsenyydestä sekä ote rikosrekisteristä. Poliisi saattaa tämän jälkeen tulla kotikäynnille tekemään nk. ”hyvämaineisuustutkimuksen”. Tämä tarkoittaa kuulemma sitä, että on henkilökohtaisesti kerrottava ammuntaharrastuksen aloittamisesta ja sen syistä. Mistään läpihuutojutusta ei siis ole kyse. Aseenkantolupa on maksullinen, minkä lisäksi aseen, vaikka käytetynkin, hankinta ja seuran ensimmäisen vuoden jäsenyys ovat sen verran kalliita, että on kyllä oltava varma asiastaan.

No, ehkä toinen kokeilukerta ja klubilla sen päälle nautittu kylmä olut auttavat päätöksenteossa 🙂

Italialainen Antonio ja kukkopillit

Published 3.4.2016 by ainosalminen
942272_1044451098961013_56331550495112331_n

©Luxemburger Wort

Luxemburgin pääsiäiseen kuuluu erottamasti Éimaischen. Kyseessä on suosittu ja historiallinen kansanjuhla, jonka näkyvin osa on keramiikkamarkkinat. Eikä mikä tahansa keramiikka, vaan nimenomaan kukkopillit. Luxemburgin vanhassa kaupungissa sekä Nospeltin kaupungissa artesaanien myyntipöydät notkuvat ja väenpaljous on taattu.

Tänä vuonna ei sää suosinut tapahtumaa eikä itse asiassa koko pääsiäisviikonloppua. Lauantain aurinkoisen sään jälkeen sunnuntai ”valkeni” harmaana ja sateisena. Maanantai oli valitettavasti sunnuntain kopio. Näin ollen oli selvää, ettei tämän vuoden tapahtuma vetäisi väkeä eikä kenties myyjiäkään aivan parhaiden vuosien tapaan.

Muutaman vuoden takaa muistan hyvin kauniin pääsiäismaanantain, jolloin flaneerasin komean italialaisen Antonion kainalossa kukkopillimarkkinoilla. Antonion muistan hyvin monestakin syystä, mutta sattumalta hän asui tuolloin juuri Nospeltin kaupungissa, joka on siis toinen markkinoiden ja juhlallisuuksien päänäyttämöistä. Keramiikan teko oli aikoinaan tuon kylän lähestulkoon ainut elinkeino. Tämä ei ollut sattumaa, sillä maa kylässä oli savista ja siten raaka-ainetta oli helposti saatavilla. Markkinoiden aikaan pääsee seuraamaan käsityöläisten toimintaa ja voi itsekin kokeilla, miltä tuntuu dreijan käyttö ja saven muovaaminen.

11148635_10154886572199625_3269910520657368461_n

©Ville de Luxembourg

Nimi Éimaischen tai Emaischen (Emmaus) juontaa juurensa raamatun kertomukseen Jeesuksen ylösnousemuksen päivästä, jolloin Jeesus ilmestyi Jerusalemista Emmauksen kylään johtavalla tiellä kahdelle opetuslapselleen.

Pääsiäismaanantai oli jo 1800-luvulla keramiikan tekijöiden vuotuinen juhlapäivä. Ensimmäisen kerran taphtuma on dokumentoitu vuonna 1827, joten vähintään siitä lähtien on Luxemburgissa ylläpidetty perinteisiä markkinoita juuri tuona päivänä. Nykyisin kun keramiikka on enimmäkseen teollisuuden valmistamaa, on hittituotteeksi muodostunut artesaanien ja harrastelijoidenkin tekemät kukkopillit, luxemburgin kielellä Péckvillchen.

Perinteisesti kukkopillit ovat olleet rakastavaisten lahjoja toisilleen, mutta nykyään kai aivan tavallisia koriste-esineitä ja lahjoja. Toki näitäkin jotkut keräilevät suorastaan intohimoisesti, ja sateesta huolimatta moni tänäkin vuonna lähti etsimään taitelijoiden signeeraamia luomuksia tai muuten vain uusia malleja kokoelmiensa täydennykseksi. Lapset luonnollisesti ovat ihastuksissaan värikkäistä ja äänekkäistä kukkopilleistä ja silmät suurina ihmettelevät niitä.

Koska sää ei suosinut, enkä siis itse lähtenyt kukkopillimarkkinoille (kun ei ollut sitä Antoniotakaan), jouduin tavoistani poiketen lainaamaan jutun kuvat Luxemburgin kaupungin ja Luxemburger Wort -lehden Facebook-sivuilta. Ehkä ensi vuonna aurinko paistaa, kuvat ovat omia ja kainalossakin joku komea mies. No, Meatloafin sanoin: Two out of three ain’t bad 😀 😀

12143223_10154886572329625_1529693788887874143_n

©Ville de Luxembourg

 

Kadonneen marokkolaisvaimon arvoitus

Published 5.12.2015 by ainosalminen

 

Harmaa näkymä parvekkeelta tänään.

Ihanat, kamalat naapurit! Olemattoman luxemburgintaitoni vuoksi en ole ystävystynyt enkä edes juuri tutustunut naapureihini. Tuttavapiiriini kuuluu muutenkin vain kourallinen luxemburgilaisia, työtovereita tai hyvänpäiväntutuiksi jääneitä tyyppejä menneiden vuosien nettideittailukaudelta.

Myönnän auliisti oman vikani: kohta 21 vuotta olen maassa asunut, enkä ole opetellut luxemburgin kieltä vaikka muuten olen kielistä innostunut ja niistä itselleni ammatinkin tehnyt. Alkuvuosina pidin kieltä täysin tarpeettomana, sittemmin olen pikkuhiljaa muuttanut mieltäni. Luxemburgin kieli kiinnostaa ja integraationi vajavaisuus harmittaa. Ykköstason kurssi on takana ja vankasti unohduksissa. Mutta kyllä mä tämän homman vielä joskus otan haltuun!

Asun pienessä, kolmikerroksisessa taloyhtiössä, jossa on kahdeksan asuntoa. Sisääntulokerroksessa on käynti autotalleihin, varastoihin ja pesutupaan. Jos aina välillä asunnonvaihto tuleekin mieleen, niin tuo oma yksityinen autotalli on kyllä sellaista luksusta, josta en hevillä luovu. Uudisrakennuksissa on poikkeuksetta autohalli eikä sinne voi auton lisäksi parkkeerata mitään muuta. Minulla talli toimii myös varastona, siellä talvehtivat kesärenkaat, paitsioon jääneet kahvakuulat ja monelaiset roinat.

Ehdoton etu tässä taloyhtiössä on autotallien lisäksi naapurit. Olkoot vaan jäyhiä luxemburgilaisia, mutta kaikki ovat asuntonsa omistajia. Turhan usein nimittäin tulee kuultua tarinoita ihmisten välinpitämättömyydestä yhteisiä tiloja ja viihtyvyyttä kohtaan, kun talo on täynnä vuokralaisia. Täällä on hiljaista, rauhallista, siistiä ja turvallista.

Pesutuvassa nököttävät vieri vieressä asukkaiden koneet ja kuivausrummut. Jokainen kone on kytketty asukkaan nimissä olevaan pistorasiaan ja vesipisteeseen. Pesuaineet ja muut tarvikkeet pysyvät hyvässä järjestyksessä telineessä, jossa jokaiselle on oma hyllynsä. Takapihalla pesutuvan seinän takana on rivi roskiksia, jotka asukkaat vuorolistan mukaan kärräävät kadun varteen roska-autoa odottamaan: kotitalousjäte ja viherjäte viikottain, jätepaperi 2 viikon välein, tyhjät pullot ja lasitavara kerran kuukaudessa.

Jokainen vuorollaan!

Ykköskerroksessa asuvat herra Gerard, eronnut teinipojan isä, yhdessä naisystävänsä kanssa. Herra Gerard on taloyhtiön handy man. Hän vaihtaa yleisten tilojen lamput, tekee pienet korjaukset ja pitää yleensäkin silmällä taloyhtiön kuntoa. Hänen naapurinsa on neiti Wiot, nelikymppinen kunnan virkamies, hoitaa kouluasioita ja vapaa-aikanaan hevosia. Rouva Schleimer, 1ère droite – kuten täällä sanotaan, 1 kerros / hissistä oikealle. Eläkkeellä oleva leskirouva, joka huristelee rollaattorilla pesutupaan ja autolla messuun ja kampaajalle.

Kakkoskerroksessa vasemmalla tyhjä asunto, jota omistaja kai pitää vanhuuden varoiksi itselleen, kunnes ei enää pärjää omakotitalossaan. Keskellä asuu herra Marques Araujo, vanhempiensa asunnossa pitkästyvä portugalilaissyntyinen vanhapoika. Miehen päivät kuluvat ryypiskellen. Hänen satunnainen tupakointinsa rappukäytävässä onkin oikeastaan ainoa ikävä asia tässä talossa. Sääliksi käy aikuista miestä, pienellä autonruppanallaan käy hakemassa lisää kaljaa ja pakastepizzaa päivittäin, ja usein ohiajaessani näen hänet tupakalla korttelin portugalilaisbaarin terassilla.

Perhe Tria – madame, mösjöö ja kaksi pientä poikaa – ovat herra Araujon naapureita. Pojat ovat allergisia, näin kertoi rouva pyykkituvassa, kun vaihdettiin sananen pesuaineista. Herra Tria harrastaa pyöräilyä, välillä hän on maastolenkiltä palatessaan aivan mudan ja ravan peitossa. Hänen autotalliinsa ei autoa mahdu, sillä siellä on varsinainen pyöräverstas. Pyörien pesu ja huolto kuuluvat ohjelmaan viikoittain.

Kolmannessa kerroksessa asun minä ja sokerina pohjalla herra Anen, ”un luxembourgeois par excellence”! On iso kaljamaha, puhumisen sijasta hän murahtelee, on jopa muiden naapurien silmin antipaattinen. Ei liene töissä vaan kai elelee koroillaan tai sitten on sairaseläkkeellä. Mutta mihin on kadonnut hänen marokkolainen vaimonsa, rouva El-Batal?

Herra Anen kävi vuosia sitten Marokossa lomalla ja vähän sen jälkeen oveen ilmestyi uusi nimi. Hurmaava marokkolaisrouva asettui taloksi. Hississä saattoi sunnuntaisin törmätä tyylikkääseen marokkolaisasuun pukeutuneeseen nuoreen naiseen sliipatun tummaripsisen nuoren miehen seurassa – rouvan sukulaisia tulossa lounaalle, oletan. Iloitsin tästä raikkaasta tuulahduksesta muuten niin tylsässä taloyhtiössämme, mutta sitä iloa ei kauan kestänyt. En todellakaan tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä rouvaa ei enää koskaan näkynyt missään: ei pyykkituvassa, ei rappukäytävässä, ei hississä. Eksottisen näköinen nuori rouva kävi viikoittain jättämässä lapsia hoitoon naapuriasuntoon, ja ilmoittipa kerran olevansa kiinnostunut ostamaan asuntonikin! Tuskin herra Anen niitä lapsia kaitsi, joten oletin arabivaimon viettävän hiljaiseloa. Mitään meteliä asunnosta ei herra Anenin myöhäisiltaisia aivastuksia lukuunottamatta kuulunut. Toki pelkäsin välillä, että vaimo on joutunut nyrkin ja hellan väliin, mutta en osannut kuitenkaan huolestua. Viime ajat olen miettinyt, lieneekö vaimo ottanut ja palannut Marokkoon. Niin hiljaista on ollut. Vain silloin tällöin asunnosta huokuvat ihanat mausteiset tuoksut saavat minut miettimään, vieläkö vaimo jaksaa huonotuulista miestään siellä passata vai lämmittääkö herra Anen sydänsurujansa lievittääkseen pakastetaginea 🙂

1001 Kabul

- ja joskus vähän muutakin

Laura's Itinerary

- ja joskus vähän muutakin

H niin kuin Hausfrau

- ja joskus vähän muutakin

Jaa määkö Pariisitar?

Tampesterista Pariisiin. Ihmettelyä kahden kulttuurin välissä.

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Elämästä ja alkoholista Anin silmin

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.