Luxemburg

All posts in the Luxemburg category

Lähtökuopissa

Published 8.4.2017 by ainosalminen


Laitoin asuntoni myyntiin marraskuun alkupuolella. Oma käsitykseni oli tietenkin, että kaupat toteutuvat nopeasti, sillä asunto on (omasta mielestäni) kaunis, valoisa ja käytännöllinen. Ihastuin asuntoon aikoinaan ensi näkemältä ja olen viihtynyt siinä jo 13 vuotta. Huoneet ovat hyvän kokoiset, keittiö ja saniteettitilat on remontoitu (hyvällä maulla, vaikka itse sanonkin), kortteli on erittäin rauhallinen ja auringonlaskut parvekkeelta upeat.

Kuinka kävi? Neljä kuukautta kului, näyttöjä järjestettiin, mutta mitään konkreettista niistä ei jäänyt käteen. Katsojien kommentit asunnosta olivat voittopuolisesti positiivisia, mutta hinta taisi sittenkin olla liian kova. Sovin siis välittäjän kanssa uudesta hinnasta. Kiinnostus asuntoon lisääntyi, mutta osan katsojista oli välittäjä selvästikin lähes pakottanut liikkeelle. Jos vanhempi rouvashenkilö etsii kotia ensimmäisestä kerroksesta, ei kolmas kerros käy, vaikka asunto muuten olisi passeli. Kohde ei soveltunut myöskään kotikorttelistaan isompaa lukaalia etsineelle herrasmiehelle. Hänen kirja- ja levykokoelmiensa vaatimat isot hyllyköt eivät olisi mahtuneet vinojen kattojeni alle.

Kärsivällisyyteni oli koetuksella, mutta odotus palkittiin. Pari viikkoa sitten sisään asuntoon käveli itselleen uutta kotia etsinyt naishenkilö, joka ihastui kohteeseen välittömästi. Hän oli myynyt pienen ensiasuntonsa ja etsi epätoivoisesti uutta, sillä väliaikaismajoitus vanhempien luona kävi kaikkien osapuolien hermoille. Ja nythän se unelma-asunto löytyi! Ensi-ihastuksesta toivuttuaan hän tuli uudelle visiitille vanhempiensa kanssa. Rakennusalalla toimiva isä kävi kotini tarkasti läpi, teki listan ongelmakohdista, mutta näytti tyttärelleen vihreää valoa.

Sain siis vihdoinkin tarjouksen, mutta hylkäsin sen saman tien. Niin tulenpalavaa kiirettä asunnon myynnillä ei ollut, että siitä pilkkahintaan luopuisin. Välittäjä kehotti minua tekemään vastaehdotuksen. Näin teinkin. Siitä alkoi 48 tunnin tiivis neuvottelurupeama, joka lopulta päättyi Brexit-keskiviikon iltana myyntisitoumuksen allekirjoittamiseen.

Nyt odotan vahvistusta sille, että pankki antaa ostajan lainahakemukselle lopullisen siunauksensa. Myyntisitoumus on virallinen paperi, eli periaatteessa kaupat on jo nyt tehty. Ostaja voi perua kaupat vain siinä tapauksessa, että hänellä on esittää kieltävä lainapäätös kolmelta eri pankilta. Koska välittäjä oli selvittänyt ostajan maksukykyä jo etukäteen, olen luottavaisilla mielillä. Aivan lähipäivinä odotan saavani tiedon, että myyntipaperit on toimitettu notaarille, joka laatii kauppakirjan. Allekirjoitustilaisuus järjestetään toukokuun kuluessa.

Toukokuu ja kevät. Loistava aika muuttaa. Muistanette, että myyntipäätökseeni vaikutti kaikessa yksinkertaisuudessaan kauniina syksyisenä sunnuntaina tehty pyörälenkki. Helmikuun lopulla löysin itselleni uuden asunnon, joka vapautuu toukokuun alussa. Siirryn omistajasta vuokralaiseksi ainakin toistaiseksi. En tule kaipaamaan omistajan velvollisuuksia ja harmeja, joita ainakin tällaisessa keski-ikäisessä taloyhtiössä tuntuu riittävän.

Uuden kotini sijainti on ihanteellinen. Juuri siellä, missä toivoinkin. Työmatka tulee taittumaan polkupyörällä alle kymmenessä minuutissa! Nyt peukut pystyyn, että kelit jatkuvat aurinkoisina ja pääsen hyötyliikunnan makuun.

Harhalaukauksia

Published 17.4.2016 by ainosalminen

 

Keskittymistä vaativa laji!

Huikeaa! Minulle tarjoutui perjantaina tilaisuus kokeilla ammuntaa luxemburgilaisen herrasmiehen opastuksella. En ole eläissäni nähnyt tuliaseita, jos ei lapsuuden naapurinpoikien ilmakivääreitä lasketa, saati sitten sellaiseen omin käsin tarttunut.

Mukava kaveri tuo Patrick, sotilaan poika, joka jo lapsena kävi isänsä kanssa ampumassa. Hän on aikuisenakin jatkanut harrastusta ja toiminut aktiivisesti tämän lentokentän läheisyydessä sijaitsevan ampumaseuran johdossa. Omia ja isältä perittyjä aseita on kellariin piilotetussa kassakaapissa toista kymmentä. Minulle sieltä valikotui kokeiltavaksi 22 kaliiperinen kivääri. Tuo on Luxemburgin lainsäädännön mukaan aloittelijalle suurin sallittu koko ensimmäisen vuoden ajan.

Ampumaharrastus edellyttää aseen omistamista ja se taas luonnollisesti aseenkantolupaa. Minulla ei ole kumpaakaan, mutta  vierailijan statuksella pääsin seuran jäsenen mukana tutustumaan paikkaan ja ampumaankin. Paikka on vasta runsaan vuoden vanha, uutuudenkarhea betonibunkkeri, jossa liikkumista valvotaan kameroin ja ovet aukeavat vain kulkukorteilla.

Sain siis opastusta kokeneelta harrastajalta. Aseen eri osat käytiin läpi, lataaminen ja sitä koskevat säännöt: enintään viisi luotia kerralla. Aseen käsittely, turvallisuus ja oikea ote. Ensin Patrick näytti, miten toimitaan, minkä jälkeen katsottiin minulle hyvä istuma- asento, kiväärin tukeminen olkapäähän ja sormen paikka liipaisimella. Herkkää touhua, pelkkä hengittäminen heiluttaa asetta, joten laukaistaessa hengitystä on pidätettävä. Kuten Patrick ja hänen amerikkalainen ystävänsä Mike, entinen Yhdysvaltojen armeijan sotilas ja isojen kaliiperien ystävä, minulle kertoivat: hyvällä ampujalla on ennen kaikkea hyvät hermot!

Tämä rata oli keskipituinen, eli 50 metriä.

 

Ammuin tunnin aikana 50 metrin radalla rauhalliseen tahtiin noin 25 laukausta. Tauluun meni ensimmäisistä viidestä vain yksi, mutta hyvän opettajan avulla tarkkuus parani hiljalleen. Rentouduin, löysin hyvän asennon ja aseen painosta huolimatta sain sen pysymään stabiilina. Sitten vain kevyt kosketus sormen päällä ja luoti lähti paukahtaen. Välillä hylsy hipoi kasvoja ulos lentäessään! Parhaimmat osumat menivät seiskaan. Onnistunut ensikosketus aseiden ja ammunnan maailmaan, hutejakin tuli, mutta ohjaajan mielestä ei lainkaan hullumpi suoritus ensikertalaiselta 🙂 Toivon pääseväni kokeilemaan vielä toistamiseen, tällä kertaa kenties revolverilla tai pistoolilla.

Lämmintä sai olla päällä, sillä ulkoilman 15 asteesta huolimatta tuolla betoniseinien sisässä oli kalsean kylmää. Välillä nousin kävelemään ja verryttelemään jäseniäni. Ampumarata on kattamaton, joten kylmimpään talviaikaan harrastajat treenaavat sisäradalla vain ilma-asella.

Voisiko tästä tulla uusi harrastus? Sitä en osaa vielä sanoa. Byrokratiaa luvan hankkimiseksi on jonkin verran. On ensin päästävä ampumaseuran jäseneksi. Sitten on ostettava ase (joka jää kauppiaan haltuun, kunnes sen voi luvan kanssa noutaa) ja anottava sen hallussapitämiseksi lupa. Lupaa varten tulee toimittaa todisteet seuran jäsenyydestä sekä ote rikosrekisteristä. Poliisi saattaa tämän jälkeen tulla kotikäynnille tekemään nk. ”hyvämaineisuustutkimuksen”. Tämä tarkoittaa kuulemma sitä, että on henkilökohtaisesti kerrottava ammuntaharrastuksen aloittamisesta ja sen syistä. Mistään läpihuutojutusta ei siis ole kyse. Aseenkantolupa on maksullinen, minkä lisäksi aseen, vaikka käytetynkin, hankinta ja seuran ensimmäisen vuoden jäsenyys ovat sen verran kalliita, että on kyllä oltava varma asiastaan.

No, ehkä toinen kokeilukerta ja klubilla sen päälle nautittu kylmä olut auttavat päätöksenteossa 🙂

Italialainen Antonio ja kukkopillit

Published 3.4.2016 by ainosalminen
942272_1044451098961013_56331550495112331_n

©Luxemburger Wort

Luxemburgin pääsiäiseen kuuluu erottamasti Éimaischen. Kyseessä on suosittu ja historiallinen kansanjuhla, jonka näkyvin osa on keramiikkamarkkinat. Eikä mikä tahansa keramiikka, vaan nimenomaan kukkopillit. Luxemburgin vanhassa kaupungissa sekä Nospeltin kaupungissa artesaanien myyntipöydät notkuvat ja väenpaljous on taattu.

Tänä vuonna ei sää suosinut tapahtumaa eikä itse asiassa koko pääsiäisviikonloppua. Lauantain aurinkoisen sään jälkeen sunnuntai ”valkeni” harmaana ja sateisena. Maanantai oli valitettavasti sunnuntain kopio. Näin ollen oli selvää, ettei tämän vuoden tapahtuma vetäisi väkeä eikä kenties myyjiäkään aivan parhaiden vuosien tapaan.

Muutaman vuoden takaa muistan hyvin kauniin pääsiäismaanantain, jolloin flaneerasin komean italialaisen Antonion kainalossa kukkopillimarkkinoilla. Antonion muistan hyvin monestakin syystä, mutta sattumalta hän asui tuolloin juuri Nospeltin kaupungissa, joka on siis toinen markkinoiden ja juhlallisuuksien päänäyttämöistä. Keramiikan teko oli aikoinaan tuon kylän lähestulkoon ainut elinkeino. Tämä ei ollut sattumaa, sillä maa kylässä oli savista ja siten raaka-ainetta oli helposti saatavilla. Markkinoiden aikaan pääsee seuraamaan käsityöläisten toimintaa ja voi itsekin kokeilla, miltä tuntuu dreijan käyttö ja saven muovaaminen.

11148635_10154886572199625_3269910520657368461_n

©Ville de Luxembourg

Nimi Éimaischen tai Emaischen (Emmaus) juontaa juurensa raamatun kertomukseen Jeesuksen ylösnousemuksen päivästä, jolloin Jeesus ilmestyi Jerusalemista Emmauksen kylään johtavalla tiellä kahdelle opetuslapselleen.

Pääsiäismaanantai oli jo 1800-luvulla keramiikan tekijöiden vuotuinen juhlapäivä. Ensimmäisen kerran taphtuma on dokumentoitu vuonna 1827, joten vähintään siitä lähtien on Luxemburgissa ylläpidetty perinteisiä markkinoita juuri tuona päivänä. Nykyisin kun keramiikka on enimmäkseen teollisuuden valmistamaa, on hittituotteeksi muodostunut artesaanien ja harrastelijoidenkin tekemät kukkopillit, luxemburgin kielellä Péckvillchen.

Perinteisesti kukkopillit ovat olleet rakastavaisten lahjoja toisilleen, mutta nykyään kai aivan tavallisia koriste-esineitä ja lahjoja. Toki näitäkin jotkut keräilevät suorastaan intohimoisesti, ja sateesta huolimatta moni tänäkin vuonna lähti etsimään taitelijoiden signeeraamia luomuksia tai muuten vain uusia malleja kokoelmiensa täydennykseksi. Lapset luonnollisesti ovat ihastuksissaan värikkäistä ja äänekkäistä kukkopilleistä ja silmät suurina ihmettelevät niitä.

Koska sää ei suosinut, enkä siis itse lähtenyt kukkopillimarkkinoille (kun ei ollut sitä Antoniotakaan), jouduin tavoistani poiketen lainaamaan jutun kuvat Luxemburgin kaupungin ja Luxemburger Wort -lehden Facebook-sivuilta. Ehkä ensi vuonna aurinko paistaa, kuvat ovat omia ja kainalossakin joku komea mies. No, Meatloafin sanoin: Two out of three ain’t bad 😀 😀

12143223_10154886572329625_1529693788887874143_n

©Ville de Luxembourg

 

Kadonneen marokkolaisvaimon arvoitus

Published 5.12.2015 by ainosalminen

 

Harmaa näkymä parvekkeelta tänään.

Ihanat, kamalat naapurit! Olemattoman luxemburgintaitoni vuoksi en ole ystävystynyt enkä edes juuri tutustunut naapureihini. Tuttavapiiriini kuuluu muutenkin vain kourallinen luxemburgilaisia, työtovereita tai hyvänpäiväntutuiksi jääneitä tyyppejä menneiden vuosien nettideittailukaudelta.

Myönnän auliisti oman vikani: kohta 21 vuotta olen maassa asunut, enkä ole opetellut luxemburgin kieltä vaikka muuten olen kielistä innostunut ja niistä itselleni ammatinkin tehnyt. Alkuvuosina pidin kieltä täysin tarpeettomana, sittemmin olen pikkuhiljaa muuttanut mieltäni. Luxemburgin kieli kiinnostaa ja integraationi vajavaisuus harmittaa. Ykköstason kurssi on takana ja vankasti unohduksissa. Mutta kyllä mä tämän homman vielä joskus otan haltuun!

Asun pienessä, kolmikerroksisessa taloyhtiössä, jossa on kahdeksan asuntoa. Sisääntulokerroksessa on käynti autotalleihin, varastoihin ja pesutupaan. Jos aina välillä asunnonvaihto tuleekin mieleen, niin tuo oma yksityinen autotalli on kyllä sellaista luksusta, josta en hevillä luovu. Uudisrakennuksissa on poikkeuksetta autohalli eikä sinne voi auton lisäksi parkkeerata mitään muuta. Minulla talli toimii myös varastona, siellä talvehtivat kesärenkaat, paitsioon jääneet kahvakuulat ja monelaiset roinat.

Ehdoton etu tässä taloyhtiössä on autotallien lisäksi naapurit. Olkoot vaan jäyhiä luxemburgilaisia, mutta kaikki ovat asuntonsa omistajia. Turhan usein nimittäin tulee kuultua tarinoita ihmisten välinpitämättömyydestä yhteisiä tiloja ja viihtyvyyttä kohtaan, kun talo on täynnä vuokralaisia. Täällä on hiljaista, rauhallista, siistiä ja turvallista.

Pesutuvassa nököttävät vieri vieressä asukkaiden koneet ja kuivausrummut. Jokainen kone on kytketty asukkaan nimissä olevaan pistorasiaan ja vesipisteeseen. Pesuaineet ja muut tarvikkeet pysyvät hyvässä järjestyksessä telineessä, jossa jokaiselle on oma hyllynsä. Takapihalla pesutuvan seinän takana on rivi roskiksia, jotka asukkaat vuorolistan mukaan kärräävät kadun varteen roska-autoa odottamaan: kotitalousjäte ja viherjäte viikottain, jätepaperi 2 viikon välein, tyhjät pullot ja lasitavara kerran kuukaudessa.

Jokainen vuorollaan!

Ykköskerroksessa asuvat herra Gerard, eronnut teinipojan isä, yhdessä naisystävänsä kanssa. Herra Gerard on taloyhtiön handy man. Hän vaihtaa yleisten tilojen lamput, tekee pienet korjaukset ja pitää yleensäkin silmällä taloyhtiön kuntoa. Hänen naapurinsa on neiti Wiot, nelikymppinen kunnan virkamies, hoitaa kouluasioita ja vapaa-aikanaan hevosia. Rouva Schleimer, 1ère droite – kuten täällä sanotaan, 1 kerros / hissistä oikealle. Eläkkeellä oleva leskirouva, joka huristelee rollaattorilla pesutupaan ja autolla messuun ja kampaajalle.

Kakkoskerroksessa vasemmalla tyhjä asunto, jota omistaja kai pitää vanhuuden varoiksi itselleen, kunnes ei enää pärjää omakotitalossaan. Keskellä asuu herra Marques Araujo, vanhempiensa asunnossa pitkästyvä portugalilaissyntyinen vanhapoika. Miehen päivät kuluvat ryypiskellen. Hänen satunnainen tupakointinsa rappukäytävässä onkin oikeastaan ainoa ikävä asia tässä talossa. Sääliksi käy aikuista miestä, pienellä autonruppanallaan käy hakemassa lisää kaljaa ja pakastepizzaa päivittäin, ja usein ohiajaessani näen hänet tupakalla korttelin portugalilaisbaarin terassilla.

Perhe Tria – madame, mösjöö ja kaksi pientä poikaa – ovat herra Araujon naapureita. Pojat ovat allergisia, näin kertoi rouva pyykkituvassa, kun vaihdettiin sananen pesuaineista. Herra Tria harrastaa pyöräilyä, välillä hän on maastolenkiltä palatessaan aivan mudan ja ravan peitossa. Hänen autotalliinsa ei autoa mahdu, sillä siellä on varsinainen pyöräverstas. Pyörien pesu ja huolto kuuluvat ohjelmaan viikoittain.

Kolmannessa kerroksessa asun minä ja sokerina pohjalla herra Anen, ”un luxembourgeois par excellence”! On iso kaljamaha, puhumisen sijasta hän murahtelee, on jopa muiden naapurien silmin antipaattinen. Ei liene töissä vaan kai elelee koroillaan tai sitten on sairaseläkkeellä. Mutta mihin on kadonnut hänen marokkolainen vaimonsa, rouva El-Batal?

Herra Anen kävi vuosia sitten Marokossa lomalla ja vähän sen jälkeen oveen ilmestyi uusi nimi. Hurmaava marokkolaisrouva asettui taloksi. Hississä saattoi sunnuntaisin törmätä tyylikkääseen marokkolaisasuun pukeutuneeseen nuoreen naiseen sliipatun tummaripsisen nuoren miehen seurassa – rouvan sukulaisia tulossa lounaalle, oletan. Iloitsin tästä raikkaasta tuulahduksesta muuten niin tylsässä taloyhtiössämme, mutta sitä iloa ei kauan kestänyt. En todellakaan tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä rouvaa ei enää koskaan näkynyt missään: ei pyykkituvassa, ei rappukäytävässä, ei hississä. Eksottisen näköinen nuori rouva kävi viikoittain jättämässä lapsia hoitoon naapuriasuntoon, ja ilmoittipa kerran olevansa kiinnostunut ostamaan asuntonikin! Tuskin herra Anen niitä lapsia kaitsi, joten oletin arabivaimon viettävän hiljaiseloa. Mitään meteliä asunnosta ei herra Anenin myöhäisiltaisia aivastuksia lukuunottamatta kuulunut. Toki pelkäsin välillä, että vaimo on joutunut nyrkin ja hellan väliin, mutta en osannut kuitenkaan huolestua. Viime ajat olen miettinyt, lieneekö vaimo ottanut ja palannut Marokkoon. Niin hiljaista on ollut. Vain silloin tällöin asunnosta huokuvat ihanat mausteiset tuoksut saavat minut miettimään, vieläkö vaimo jaksaa huonotuulista miestään siellä passata vai lämmittääkö herra Anen sydänsurujansa lievittääkseen pakastetaginea 🙂

Kulttuurimenoja ja pääsiäissuunnitelmia

Published 29.3.2015 by ainosalminen

Ulkona on harmaata, lautasella väriä riittää 🙂

”Il pleut, il mouille, c’est la fête à la grenouille” riimittelevät ranskalaiset. Suomessakin sammakot kai juhlivat sateella, mutta muuten voisi luritella Nalle Puhin tavoin ”sataa sataa ropisee”. Tämän postauksen alkuun ei edellisen tavoin tee mieli laittaa kuvakaappausta puhelimen sääsovelluksesta. Sateista on nyt jo kolmatta päivää ja samaa on luvassa koko ensi viikon – siis myös pitkän pääsiäisviikonlopun. Ja minä kun olin haaveillut pitkistä kävelyistä keväisessä metsässä. No, täytyypä yrittää kerätä niita tuikitarpeellisia liikuntahetkiä muilla tavoin. Toki viikko-ohjelmassa on kaksi crossfit-treeniä, mutta siihen lisäksi olisi hyvä saada kevyempää liikuntaa. Pääsiäisenä minulla on siis tiedossa aivan ihana 5-päiväinen vapaa viikonloppu. Töissä laitetaan pillit pussiin on keskiviikkoiltana. Ulkoilma-aktiviteetit jäänevät siis sään vuoksi minimiin, mutta onneksi aina voi lähteä leffaan ja tietenkin hääräillä keittiössä hyvän ruoan parissa.

IMG_1697

Viimeksi olin elokuvissa muutama viikko sitten, jolloin näin puolalaisen elokuvan Ida. Tässä Pawel Pawlikowskin ohjaamassa elokuvassa oli aihepiirin erilaisuudesta huolimatta jotain kovasti kaurismäkeläistä: vähäeleistä- ja puheista, minimalistista, realistista. Ida kertoo samannimisestä nuoresta naisesta, joka ennen nunnalupauksen antamista lähtee tapaamaan tätiään.

Täti on hänen ainoa elossaoleva perheenjäsensä, ja tämä johdattaa Idan sukunsa lähimenneisyyden traagisiin tapahtumiin. Tapahtumat sijoittuvat sosialistiseen Puolaan ja niistä kehittyy erikoinen road movie. Elokuva on mustavalkoinen, mutta siitä ja sen tummasävyisestä tarinasta huolimatta salista lähtee lopputekstien jälkeen mietteliäänä mutta positiivisin mielin. Kaikesta on mahdollista selvitä. Elokuva on saanut festivaaleilla ja kilpailuissa lukuisia ehdokkuuksia ja voittanut mm. Euroopan parlamentin LuxPrize-palkinnon sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Baftan ja Oscarin. LuxPrize lienee aika tuntematon palkinto, joten kerrottakoon, että se pitää sisällään rahoituksen elokuvan tekstittämiseksi kaikille Euroopan unionin kielille. Ei hullumpi tapa saada paremmat mahdollisuudet levittää elokuvaa mantereellamme ja sen ulkopuolellakin!

Luxemburgin elokuvateatterit siirtyivät pari vuotta sitten Ranskan ja Belgian malliin eli uudet elokuvat tulevat ohjelmistoon keskiviikkoisin. Aikaisemmin elokuvat ja aikataulut vaihtuivat perjantaisin. Pääsiäispyhiksi ehtii siis vielä ohjelmistoon uusia leffoja. Elokuvateattereita on kaupungissa kaksi kaupallista, Utopolis ja Utopia. Näiden lisäksi vanhoja leffoja pääsee katsomaan Cinémathèqueen eli elokuva-arkistoon. Utopolis on iso leffakompleksi, jossa pyörivät enimmäkseen ulkomaiset kassamagneetit. Sieltä löytyy myös pelisali sekä useampikin ravintola. Utopia on enemmän minun makuuni. Ohjelmistossa on tuotantoa kaikkialta maailmasta, pienimuotoisempia ”cinéma d’auteur” -teoksia sekä leffoja ”aikuiseen makuun”. Tällä en tarkoita K-18 elokuvia, vaan sellaisia vähän kulturellimpia elokuvia. Ihana juttu on se, että Luxemburgissa ulkomaiset elokuvat näytetään alkukielellä ja ne on tekstitetty englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja/tai hollanniksi – tapauksen mukaan. Ranskassa vain isoimmissa kaupungeissa saattaa törmätä vastaavaan, muualla on tyydyttävä kuuntelemaan tuttuja näyttelijöitä ranskankielelle dubattuna. En ole tuohon koskaan tottunut.

IMG_1694

Tällä hetkellä kiinnostaisi käydä katsomassa mm. Still Alice, Julianne Mooren tähdittämä kertomus Alzheimerin tautiin sairastuvasta keski-ikäisestä kielitieteilijästä. Moorehan sai roolistaan parhaan naisnäyttelijän Oscarin. Toinen listallni oleva filmi on  ”Félix ja Meira”. Tästä kanadalaisesta elokuvasta olen kiinnostunut jo pariinkin otteeseen näkemieni otteiden perusteella. Tarina sijoittuu New Yorkiin, missä sukunsa perinnön tuhlaamiseen aikansa käyttävä Félix tutustuu sattumalta Meiraan. Meira on naimisissa oleva yhden lapsen äiti, joka kokee elämänsä rajoittuneeksi ja tylsäksi ortodoksijuutalaisyhteisössä ja sen normien puristuksessa. Kohtaamisesta syntyy tietenkin rakkaustarina, johon osapuolten erilaiset taustat tuovat omat ongelmansa. Lingvistiikkaa on mausteena tässäkin elokuvassa, sillä hasidijuutalaiset, joihin Meira kuuluu, käyttävät arkikielenään edelleen jiddisiä. Tätä siis kuullaan elokuvassa paljonkin. Ihmeen paljon siitä ymmärtää konteksin ja saksan kielen perusteella!

Keskiviikkona sitten selviää, mitä uutta on valkokankaalla tarjolla 🙂

(Jutun kuvituksena tänään mansikoiden lisäksi otoksia syksyisestä lähimetsästä)

IMG_1704

Arjen ongelmia: liikenneruuhkat

Published 11.12.2014 by ainosalminen

IMG_1284

Kello lähenee puolta kuutta ja työpäivä olisi vartin päästä virallisesti pulkassa. Näkymä ulos työhuoneen ikkunasta ei kuitenkaan houkuttele kiirehtimään kotiinlähtöä. Syksyisen pimeässä ja märässä illassa loistavat täällä teollisuusalueen perukoilla jouluvalojen sijasta autojen perävalot. Ruuhka on taas sitä luokkaa, ettei firman autotallista edes pääse ulos. Toimistorakennuksemme sijaitsee umpikujan pohjukassa, ja kun kadunvarren kaikkien rakennusten työntekijät klo 17 alkaen poistuvat koteihinsa on automäärä melkoinen. Parhaimpina päivinä kaikki sujuu jouhevasti ja liikenne soljuu toki hitaasti mutta varmasti. Sitten on näitä päiviä, jolloin jossain on onnettomuus tai tien poskeen hyytynyt rekka. Kerrannaisvaikutukset tuntuvat tänne asti. Kaikilla on kiire kotiin, vihreän valon jo vaihtuessa oranssiin yritetään vielä väen vängällä risteysalueen yli. Vaan niinhän siinä kerta toisensa jälkeen käy, että risteys tukkeutuu. Näin ei meidän pussinpohjalta pääse pois ei hevillä eikä muullakaan. Matkaa on ensimmäisiin liikennevaloihin vain vaivaiset 300 metriä, mutta matkaan saattaa tuhrautua hyvinkin 45 minuuttia. Kyllä, 45 minuuttia, ei tässä ole lyöntivirhettä!

IMG_1263

Kodin tunnelmaan on mukava palata työpäivän jälkeen.

No, kaikkihan on suhteellista, eikä Luxemburgin ruuhkia juuri voi Brysselin tai Pariisin vastaaviin verrata. Mutta kyllä se nyppii, kun välillä menee koko illan ohjelma uusiksi vain ja ainoastaan liikenteen takia. Julkisilla kulkuneuvoilla on puolensa juuri näinä ruuhkailtoina. Pari loikkaa talojen välistä pääkadulle, bussilla asemalle ja junalla kotiin. Parhaimmillaan tuo kestää vain 40 minuuttia, kiitos bussikaistojen (niiden samojen, joita itse ratissa istuessa kiroaa 🙂 ) Kaupungin laidalta toiselle on kuitenkin useimmiten helpointa matkata arkisin omalla autolla. Näin etenkin, jos on lounastunnilla tai heti töiden jälkeen treenit tai muu sovittu meno.

Tähän pitäisi nyt tulla lähikuukausina muutos. Juhuu!! Meidän evakkoporukka palaa täältä laitakaupungilta Kirchbergin kaupunginosaan, missä kaikki muutkin eurokraatit majailevat. Kymmenen vuotta sitten pidimme majaa Schuman-rakennuksessa, jonka edustalle rakennettiin Philharmonie-konserttitalo ja kaksi uutta tornitaloa, sillä tilasta oli huutava pula. Kääntäjiä ja muita uusia virkamiehiä rekrytoitiin vuoden 2004 laajentumisen vuoksi. Koska kääntäjiä ei haluttu hajasijoittaa ympäri kaupunkia, meitä täysistuntohommissa olevia yksiköitä siirrettiin muualle. Meille luvattiin evakon kestävän 18 kuukautta – 10 vuotta siinä kuitenkin kului, mutta nyt palataan entiseen kortteliin. Tässäkin asiassa on sekä hyviä että vähemmän hyviä puolia.

Kotikunnan virallinen joulukuusi.

Kotikunnan virallinen joulukuusi.

Omalta osaltani nykyisessä rakennuksessa miellyttää käytävällä sijaitseva kohtuuvarusteltu keittiö. Tuon omat eväät aamuisin, laitan ne jääkaappiin ja lämmitän mikrossa tai hellalla. Sitten tiskaan ja keitän kupin teetä jälkiruoaksi. Jos käyn lounastunnilla lisäksi pikaisesti ruokakaupassa, voin jättää ostokset kylmään kunnes on aika lähteä kotiin. Tätä mahdollisuutta ei uudessa toimistossa ole. Ihan kauhistuttaa, miten sitä sopeutuu syömään henkilöstöravintolassa! Onko siellä edes luomua? Mistä pihviliha on peräisin? Tässä on tullut hemmotelleeksi itse itsensä ihan piloille lounasruokailun suhteen, joten kovat ajat ovat edessä!

Työmatkani tulee lyhenemään puoleen, ainakin kilometreissä. Tuleeko säästöä ajallisesti, jää nähtäväksi. Oletan, että tuolla Kirchbergin mäessä on aamuin illoin omat solmukohtansa, joissa liikenne jumittaa.

Ilmastointia tulevan rakennuksen toimistoissa ei ole, joten kesäisin siellä nousevat lämmöt kattoon, kollegat kertovat. Ei ilmastointia voi kuitenkin olla parempi kuin huono ilmastointi. Täällä nykyisessä toimistossa ilmastointiputkissa kiertää ulkoa imutettavan ”raittiin” ilman seurana jo kertaalleen hengitettyä lämmintä ilmaa. Säästösyistä, tietenkin. Välillä on saatu kierrätetyn ilman mukana myös keittiössä kärähtäneiden lämpimien leipien ja tupakkatilan käryjä. Minulla on varmaan tuolla työhyvinvointiyksikössä ja ilmastointifirman listoilla huutomerkki nimen perässä. Herkkänenäisenä olen näistä asioista valittanut, mutta muutoksiakin on sen ansiosta tehty. Mitähän kaikkea nenäni uusissa toimitiloissa joutuu haistelemaan 🙂

Sosiaaliset suhteet varmasti virkistyvät nykyisestään. Tulee kahviteltua ja lounastettua vanhojen tuttujen työkaverien kanssa ja kenties löytyy uusiakin kivoja tuttavuuksia. Myös parlamentin vapaa-ajankirjasto tulee nyt helpommin saataville. Sieltä voi lainata kaikilla unionin virallisilla kielillä kaunokirjallisuutta, matkaoppaita ja tietokirjallisuutta.

Näin, taas on tunti kirjoittaessa vierähtänyt eikä jono kadulla juurikaan etene. Siivoojatkin alkavat kopistella oven takana. Näinköhän tässä jää ruokaostokset tekemättä tämän illan osalta….. kaupat sulkeutuvat klo 20, mikä on jo valtava edistys muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen. Mistään Siwan tai Valintatalon tapaisesta 7-23 aukioloajoista ei täällä voi haaveillakaan.

Onneksi tuli sulatettu pakastin pari viikkoa sitten ja siellä on hätävara odottamassa: pakastekalaa ja juuresmuusia. Siitä on kiireisen pariskunnan työmaaeväät tehty 🙂

IMG_1286

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

I Basically Travel

Musings and observations of a rucksack traveller

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

Vastaisku ankeudelle

- ja joskus vähän muutakin

sannan kupla

Ajatuksia maailmalla. / Thoughts overseas.

Our Osaka Blog

A British-Finnish family's experience of living in Japan

Terkkuja Leilalta Italiasta!

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Elämä, ihmiset ja ilmiöt nelikymppisen mediatyöläisen silmin

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.

Langanlaiha

- ja joskus vähän muutakin