Tottuneille kreikankävijöille olettaisin tämän olevan tuttua, mutta itse ensikertalaisena olen ollut todella positiivisesti yllättynyt vastaanotosta.
En ehkä olisi tätä asiaa nostanutkaan kokonaisen blogikirjoituksen aiheeksi, ellen olisi saanut siihen tällä viikolla yhtä lisäsyytä. Tässä tarina kellon pariston vaihdosta.
Kellon patteri simahti, ja lähdin vaihdattamaan sitä pieneen paikalliseen kultasepänliikkeeseen. Liike sijaitsi hieman kävelykeskustan ja turistialueen ulkopuolella, ja niinpä en ollut yllättynyt, ettei siellä puhuttu montakaan sanaa englantia. Onneksi sana ”paristo” näytti olevan englanniksi ja kreikaksi hyvin samanlainen.

Istun usein kirjoittamassa alakerran ravintolassa, sillä wifin signaali ei tahdo yltää asuntoon asti. Kuten huomaatte, kesällä ravintolan sisätiloja käytetään varastona 😊
Nuoren kellosepän tuskaillessa kelloni pienten ruuvien kanssa seurasin, miten paikalliset kävivät kauppaa. Liikkeessä oli valtavat valikoimat erityisesti kastelahjaksi tarkoitettuja hopeisia valokuvan kehyksiä sekä kultaisia ristejä ja niihin sopivia ketjuja. Tiskille oli levitetty samettisia kangaskaistaleita, jonka taskujen suojista paljastui toinen toistaan kauniimpia koruja. Ristiä valikoinut mies tuntui tietävän tarkalleen mitä etsi, ja kun hän sen oikean löysi, niin hänen ihastuksestaan ei ollut tulla loppua. Väkeä liikkeessä oli kuin pienessä kylässä, enkä ihan tajunnut, kuka kuului henkilökuntaan, kuka asiakkaisiin. Joku kiikutti ihailtavaksi hädintuskin luovutusikäistä vaaleaa labradorinnoutajaa, joka silkasta saamastaan huomiosta lirautti pissat vanhemman kultasepän kengille. No, mitäs pienistä!
Olisin seurannut hyväntuulista kaupantekoa ja kiivaita keskusteluja kauemminkin, mutta nuori kelloseppä sai pariston vaihdettua, joten kiitin kauniisti ja toivotin ”καλό μήνα” eli hyvää kuukautta, kuten kuun ensimmäisenä päivänä täällä on tapana. Siirryin kassalle, missä hinnaksi ilmoitettiin 2 euroa. Käsittämättömän halpaa ja vielä käsittämättömämmäksi tilanne muuttui.
Kaadoin kukkarostani kolikot kämmenelleni, mutta jouduin toteamaan, ettei niistä tullut kuin hieman runsas euro. Tarjosin 20 € seteliä, mutta ilmeisesti vaihtorahaa ei kassassa ollut. Sanoivat että antaa olla. Kun sitten avasin kolikkokukkaroni uudestaan, edes jotain antaakseni, niin rouva sulki käteni omiinsa ja sulki samalla kukkaron lausahtaen ”next time”.
Kun kerroin tapahtumasta opettajalleni Maríalle, hän huokaisi tyytyväisenä. Tällainen oli kuulemma nykyisin katoamassa oleva hyvän tahdon ele, jonka hän soisi kriisistä ja yhteiskunnan muutoksesta huolimatta säilyvän. Tuskinpa tuo kultakauppias niitä kylän köyhimpiä oli, eivätkä nuo pari euroa hänen kassaansa isoa lovea tee. Pohdinkin, miten outoa on, että ihan hämmennyin moisesta pyyteettömyydestä ja ystävällisyydestä. Jos minua olisi kohdeltu kylmästi ja välinpitämättömästi, olisi kai tuntenut oloni ”kotoisammaksi”.
Missä maailmassa oikein elän, kun näin reagoin?