Elämä

All posts tagged Elämä

Haaste! 10+1 kysymystä ulkosuomalaisuudesta

Published 28.6.2017 by ainosalminen

 

img_1612

Luxemburgin kesä kotiparvekkeelta nähtynä

Kas, sattuipa sopivasti. Blogini täytti juuri kolme vuotta ja kohdalle osui kirjoittajantaipaleeni kolmas blogihaaste. Kiitos London and beyond -blogin Leena! Samantyyppisiin kysymyksiin olen vastannut jo aikaisemminkin, mutta ehkäpä viime kerrasta on sen verran aikaa, että jokunen uusikin lukija niistä kiinnostuu – antaa siis mennä. Tässä vastaukseni:

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?
”Tupakka, alkoholi ja polttoaineet ovat edullisia ja rajoille on lyhyt matka” kuuluu vitsi, jota monet ulkomaalaiset täällä sarkastisesti viljelevät. Totta tuo kaikki onkin. Minäkin ostan mielelläni hyviä viinejä ja lähden kernaasti autolla reissuun, mutta tässä en halua nyt vinoilla Luxemburgin pienuudelle vaan nostetaan Luxemburgin valttina esiin sen upea luonto. Luonto on lähellä kaikkialla ja reippailemaan voi lähteä vaikka ”Pikku-Sveitsiin”, jonka vaellusreitit ovat vertaansa vailla.

Toinen mieleen tuleva seikka on turvallisuus. Nykyisessä maailmanmenossa on lohdullista ajatella, että Luxemburg on turvallinen maa asua. Toivottavasti tämä pätee jatkossakin.

2. Entä ikävintä?
Juuri nyt ikävintä on, että meren rannalle on pitkä matka. Toinen iso murhe on asumisen kalleus.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?
En ole kovinkaan kummoinen maailmanmatkaaja. Pitkät lennotkin ovat alkaneet ahdistaa, mutta haaveilla toki voi aina. Ehkäpä lähtisin Kanadaan. Sinne minua houkuttaa villi luonto ja toisaalta eloisat suurkaupungit, kuten Vancouver. Kreikan isot kaupungit, Ateena ja Thessaloniki ovat myös listallani.

img_0813

Vähän liikaa väkeä rannalla minun makuuni, mutta meri on aina meri!

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?
Vaakaihmisenä heilun tässäkin kahden vaihtoehdon välillä. Palaisin mielelläni Afrikkaan safarille mutta myös Espanjan Galiciasta minulla on mukavat muistot.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?
Tähän on pakko sanoa, etten kaipaa mitään erityistä. Johtuneeko siitä, että tarvittaessa täältä saa skandikaupasta lakritsia, silliä, ruisleipää ja montaa muuta herkkua. Yleensähän sitä himoitsee juuri sitä, mitä ei voi saada!

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
En usko. Työni ja elämäni on nyt täällä, ja eläkkeelle siirtyessäni ulkomaanvuosia tulee olemaan plakkarissa lähes 30. Tulevaisuudensuunnitelmistani jo vähän vihjailinkin, kun kirjoitin lomaviikostani Ranskassa.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?
Juhlapyhiä katolisessa kalenterissa riittää, ja esimerkiksi toukokuussa arkipyhiä ja pitkiä viikonloppuja on useampia. Olipa juhlan syy mikä tahansa, ruoka ja juoma on aina tärkeässä asemassa. Makkaraa, olutta ja kuohuviiniä vähintään! Olen aina pitänyt kovasti karnevaaliviikon päättävästä ”Buergbrennen” -tapahtumasta. Kokko kasataan yleensä partiolaisten toimesta ja illan pimetessä se sytytetään. Kokkotulen toivotaan häätävän talven, ja sitä ihaillessa voi vatsansa täyttää perinteisellä linssimuhennoksella!

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Minun lähtöni ei ollut vaikea laisinkaan. Työtarjous tuli juuri sopivaan saumaan elämässäni. Pelkällä menolipulla lähdin vuonna 1995 enkä kertaakaan ole ajatellut palaavani.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?
Toki, ja se on tarkoituksenikin. Suomessa on ihana käydä, mutta en uskoisi sinne enää sopeutuvani. Luxemburgissa on ollut hyvä asua ja työskennellä, mutta en ole integroitunut paikalliseen yhteiskuntaan. Olisin voinut jossain vaiheessa uraani siirtyä Brysseliin, mutta sopivaa työtä ei sieltä löytynyt silloin kuin lähtöhaluja olisi ollut. Mikä maa seuraavaksi? Ranska on suunnitelmissa, mutta pidän mielen avoimena tulevan suhteen. Moni asia voi vielä muuttua.

img_0951

Osterit – jumalaista herkkua!

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?
Mitähän tähän nyt sanoisi? Vuosi 2016 oli kyllä tapahtumarikas, mutta mitään maailmoja mullistavia hetkiä en sieltä löydä (kaukosäätimen herruuden sain toki takaisin!). Yleensäkin elämäni on aika tasaista, eikä se ole huono juttu laisinkaan.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?
Tänä vuonna kävin jo automatkalla Ranskassa. Kesällä suuntaan Kreikan saaristoon, kohteina Syros ja Paros. Suomeen pitää tietenkin myös kesälomalla ehtiä. Syksymmällä suunnitelmissa on viikonloppu Pariisissa ja kenties marraskuulle riittää vielä muutama lomapäivä, jos mielin minilomalle.

Tässäpä tämä! En haasta ketään, sillä luulenpa useimpien ulkosuomalaisten bloggaajien jo saaneen haasteen tai osallistuneen siihen oma-aloitteisesti. Jokaisella on oma tarinansa ja kokemuksensa – valtavan mielenkiintoista lukemista kaiken kaikkiaan tällä hetkellä blogeissa. Toivottavasti pidit omasta tarinastani!

img_0943

Minne menenkin, tieni vie aina kirjakauppoihin.

Sosiaalinen media arjessa

Published 11.3.2017 by ainosalminen
img_0264

Näkymä Luxemburgin vanhasta kaupungista Kirchbergin eurokorttelille.

Facebookissa on alkuvuodesta pyörinyt arkikuvahaaste, johon minäkin täysin tapojeni vastaisesti osallistuin: seitsemän päivää ja seitsemän kuvaa arjestani, ei rakennuksia eikä ihmisiä. Haasta joka päivä uusi ystävä mukaan (en haastanut!). Kuvien kyytipojaksi kirjoitin muutaman lauseen päivän fiiliksistä ja tapahtumista kuvan ulkopuoleltakin. Oikeastaan ihan hauska tapa kertoa hieman itsestään ja arjestaan. Oma päivitystahtini sosiaalisessa mediassa on kautta linjan aika harva, mutta kerran nyt näinkin.

En tosiaan yleensä lähde mukaan näihin nykyajan digitaalisiin kiertokirjeisiin. Kiertokirje?? Niin, sellaisia minun nuoruudessani kirjoitettiin, ennen tietokoneita, sähköposteja ja sosiaalista mediaa! Kynä käteen ja kopioimaan ja sitten kirjeitä juoksuttamaan postiin, jos saaja ei sattunut istumaan samassa luokkahuoneessa 🙂 Yhtä lailla tuon aikakauden ystäväkirjat ovat nykyisin siirtyneet nettiin ja erityisesti Facebookiin. Ystäväkirjojen etuna oli, etteivät tiedot levinneet Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulle asti. Pahat kielet kyllä saattoivat koulun pihalla juoruta ja kirja joutua välillä vääriin käsiin. Silloin nolotti, välillä jopa tuntui kuin maailmanloppu tulisi. Nykyisin henkilökohtaiset tiedot leviävät aivan eri mittakaavassa, pysyvästi.

img_0353

Ulkoilmataidetta kotikorttelin uimahallin edustalla.

Internetissä ja somessa häiritsee, että evästeiden vuoksi oma nettikäyttäytyminen on mainostajien tiedossa ympäri maailman. Ottaa pattiin, että puhelinnumerojen vaihtaminen uuden tuttavuuden kanssa johtaa siihen, että hänen naamakirjaprofiiliaan tyrkytetään minulle ja luultavasti omaa profiiliani hänelle. Herra ties, mitkä kaikki tärkeät tiedot rekisteröityvät ei-toivottujen tahojen palvelimille. Mielelläni pitäisin tiukemmin kiinni yksityisyyteni rajoista, mutta tämä peli on kyllä menetetty jo aikoinaan aivan nettihistoriani alkumetreillä.

Toinen murheen aiheuttaja on somettamiseen tuhrautuva aika. Omalla kohdallani on tosin somettamisen sijasta puhuttava somessa roikkumisesta. Sen sijaan, että aktiivisesti tuottaisin sisältöä tai osallistuisin keskusteluihin, pörrään sivulta toiselle välillä aika päämäärättömästikin. Tämähän ei tietenkään ole somen vika, vaan ongelma on ns. ratin ja penkin välissä. Jotain pitäsi siis tehdä. Somelakko kuulostaa turhan radikaalilta jutulta. Tosissani ole sitä koskaan edes pohtinut, mutta pitäisi pyrkiä kohtuukäyttöön tässäkin.

img_0416

Iloa ja väriä kotiin. Tulppaanit ovat upeita.

Arkikuvahaaste osui minulla Strasbourgin täysistunnon kohdalle, joten työasiat olivat useampanakin päivänä kuvien aiheena. Töiden lisäksi viikkooni mahtui kuvakimaran perustella myös kahvinjuontia, pudonneiden nappien ompelua ja leffakäynti. Tavallista elämää ja perusarkea, niin kai olikin tarkoitus. Mukavaa oli seurata myös monien ystävien arkea tällä tavoin. Sosiaalinen media – Facebook, Twitter ja Instagram – kuuluu arkeeni niin hyvässä kuin pahassakin. Se antaa ja se ottaa, pikkusormen lisäksi joskus jopa koko käden. Pitää pysyä valppaana ja keskittyä niihin kivoihin juttuihin, virtuaalisiin ja todellisiin.

 

Maan uumenissa maanmiesten kanssa

Published 31.1.2017 by ainosalminen

Koko keskustan alitse kulkeva 900 metriä pitkä 1960-luvulla rakennettu yhdystunneli jätevesiä varten. Toimii tarvittaessa myös väestönsuojana. 

Runsas viikko sitten sunnuntaina kylmän ja aurinkoisen päivän jo vaihtuessa iltaan liityin parinkymmenen muun suomalaisen seuraan ja lähdin tutustumaan maanalaiseen Luxemburgiin. City tunnels Luxembourg -kiertokävelyn oli järjestänyt Finnish-Luxembourg Society eli tuttavallisemmin Finlux-seura. Seura on koonnut yhteen suomalaisia ja järjestänyt monipuolista toimintaa jo vuodesta 1993 lähtien. Seura oli siis jo ollut olemassa kahden vuoden ajan minun saapuessani Luxemburgiin.

Varjoja yössä

Liityin FinLux-seuran jäseneksi vasta vuosi sitten. Vaikka lähimmät ystäväni ovat täällä suomalaisia, en sen kummemmin ole liikkunut Luxemburgissa maanmiesteni joukossa. Kun omia lapsia ei ole, ei ole myöskään niitä suhteita, jotka syntyvät heidän kauttaan tai koulun toiminnan välityksellä luonnikkaasti vanhempien välillä. Taisin myös ensimmäisten kuukausien aikana heti töissä saada yliannostuksen suomalaisten seuraa, joten vapaa-aikana en yhdistystoimintaan kaivannut.

Kun aloin taannoin tutkia FinLux-seuran toimintaa, totesin että siellähän oli paljon kaikkea mukavaa, niin vierailuja lähelle ja vähän kauemmaksikin kuin kulttuuririentojakin (esim. suomalaista stand up -komiikkaa!). Tuumasta toimeen. Liityttyäni jäseneksi tämä oli ensimmäinen kerta kun osallistuin. Eikä jää viimeiseksi!

Kahden viikon kuluttua ohjelmassani on nimittäin taas FinLuxin organisoima kiertokävely. Teemana on Latin inscriptions: Luxemburgin kaupungin historiaan tuhannen vuoden ajalta tutustutaan 16 latinankielisen muistotaulun kertoman tarinan kautta. Opastuksesta vanhassa kaupungissa huolehtii kaupungin matkailutoimisto. Kierros kuuluu matkailutoimiston tilausvalikoimaan ja sen reitin ovat opintojensa ohessa suunnitelleet Athénéen eli klassisen lukion opiskelijat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luxemburgin keskustassa sijaitsevan Place d’Armesin alla on vanha kaivo, jonka pohjalla – 54 metrin syyvyydessä – olimme.

Entäpä sitten ne tunnelit. Kierroksen järjesti Luxemburgin linnoitushistorian ystävät -niminen yhdistys. Oppaamme Patrick Schaul tunsi tunnelit ja maansa historian kuin omat taskunsa. Saimme rutkasti tietoa tältä mukavalta herrasmieheltä, joka jo haaveili ensi vuonna edessä olevasta eläköitymisestään. Näin hänellä olisi enemmän aikaa rakkaalle harrastukselleen ja opastamiselle.

Tunneleissa oli vuoroin lämmintä ja kosteaa (suhteellinen käsite, mutta 11 astettakin voi tuntua lämpimältä kun ulkona oli pari astetta pakkasta) ja kylmää ja kosteaa. Valoa saatiin ensin taskulampuista ja kynttilöistä sekä uudemmissa tunneleissa sähkölampuista.

Vanhimmat tunnelinpätkät olivat osa Fort Bourbonin linnoitusta, jonka ranskalaiset  rakensivat kuuluisan sotilasarkkitehtinsa Vaubanin johdolla vuonna 1685. Linnoitusta laajensivat ja muokkasivat valloittajat kukin vuorollaan aina 1800 luvun lopulle saakka, jolloin se määrättiin suurvaltojen päätöksellä purettavaksi. Luxemburgia kutsuttiin tuolloin jopa ”pohjoisen Gibraltariksi” – niin valtavat nuo linnoitukset aikoinaan olivat.

Se, mitä niistä nykyisin on jäljellä, kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Osaan niistä pääsee tutustumaan kuka tahansa lipun ostamalla, mutta meidän retkemmepä olikin todellinen VIP-kierros. Vaikka linnoitushistorian ystävät järjestävät ympäri vuoden erilaisia kierroksia maan alla ja sen päälläkin, ei tavallinen Luxemburgissa kävijä taida niille eksyä. Tämä kokemus olisi minultakin jäänyt taatusti väliin ilman FinLux-seuraa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oppaana Luxemburgin linnoitushistorian ystävien yhdistyksen Patrick Schaul.

Asuntokaupat Luxemburgissa

Published 20.11.2016 by ainosalminen

fullsizeoutput_9b

Kesästä ja grillailusta nautin ensi vuonna jollain toisella parvekkeella.

Päätös myydä oma asunto ja muuttaa lähemmäs keskustaa on nyt konkretisoitumassa. Tapasin kaksi kiinteistövälittäjää, kuuntelin heidän arvioitaan sopivasta myyntihinnasta ja asuntomarkkinoiden nykytilasta. Vertailin tarjouksia ja yritin tehdä järkevän valinnan siitä, kumpi heistä saa ryhtyä kauppaamaan asuntoani. Ei ollut helppoa. Potentiaalinen hintahaarukka oli iso – aikamoinen dilemma tehdä päätös ilmoitukseen laitettavasta hinnasta, kun yhtäaikaa pelkää lähtevänsä myymään liian halvalla ja toisaalta taas pelottavansa ostajat pois liian korkealla summalla.

Syteen tai saveen, tein päätöksen ja allekirjoitin välittäjän kanssa myyntisopimuksen. Italialainen Piero lupasi tehdä hyvät kaupat puolestani, ja minä annoin hänelle siihen neljäksi kuukaudeksi yksityisoikeuden. Nyt kädet kyynärpäitä myöden ristiin, että homma toimii. Nostalgia-aalto hulahti ylitseni kun tajusin, että tämä on nyt menoa. Runsaan kymmenen vuoden muistot jäävät pian tänne nurkkiin uusia asukkaita kummittelemaan. Seuraavassa hetkessä kuitenkin jo suunnittelin muuttoa ja tein listaa kaikesta siihen liittyvästä.

Projekti notkahti liikkeelle kun välittäjäni Piero saapui luokseni ammattikuvaajan sekä firmansa toisen välittäjän kanssa. Kuvista tuli oikein hyviä, vaikka laajakulman vuoksi huoneiden vinot seinät vaikuttavat entistäkin vinommilta. Kuvista kymmenen päätyi netti-ilmoitukseen. Kävimme välittäjien kanssa vielä läpi joukon kysymyksiä, jotka saattaisivat potentiaalisia ostajia kiinnostaa: taloyhtiön lämmitystekniikka, energialuokka ja tulevat remontit. Nyt vain odottelen, koska puhelin soi ja saan Pierolta tiedon ensimmäisistä ostajakandidaateista.

Piero huolehtii puolestani kaikesta. Juuri sitä halusinkin ja siitä palvelusta olen valmis maksamaan. En halua päivystää puhelimessa, esitellä asuntoani ja kuunnella kävijöiden kommentteja asunnostani enkä hoitaa paperisotaa. Riittää, että vedän nimeni alle myyntisitoumukseen ja sitten myöhemmin notaarin laatimaan kauppakirjaan. Omassa muutossa ja uuden asunnon hankinnassa on tarpeeksi touhua ja stressiä, yhtään lisää en kaipaa.

img_1364

Menneen talven lumia

Luxemburgissa asuntokaupoissa kauppakirjan laatii aina notaari. Sitä ennen allekirjoitetaan myyntisitoumus ”compromis de vente”, joka nimensä mukaisesti sitoo molempia osapuolia jo ennen kauppakirjan allekirjoittamista. Sitoumukseen kirjataan henkilötietojen, kaupan kohteen ja myyntihinnan lisäksi lähes aina lauseke, joka suojaa ostajaa ja vapauttaa hänet ostovelvoitteesta siinä tapauksessa, että pankki ei myönnä hänelle rahoitusta. Muussa tapauksessa kaupan peruva osapuoli – olipa se myyjä tai ostaja – on velvollinen maksamaan sitoumuksessa mainitut korvaukset ja välityspalkkion.

Sovittuna päivänä notaari ja kaupan osapuolet kokoontuvat saman pöydän ääreen. Monisivuinen kauppakirja luetaan ääneen, ja notaari varmistaa mm. että ostajan varat eivät ole peräisin rahanpesusta tai muusta epäilyttävästä lähteestä. Hän myös huolehtii kauppakirjan rekisteröimisestä. Rekisteröintimaksu ja notaarin palkkio ovat yhteensä 7% kauppahinnasta, ja ne maksaa ostaja. Tätä varten Luxemburgin valtio myöntää enimmillään 20 000 euron verohuojennuksen ostajaa kohti. Pariskunnan tehdessä talokauppoja heidän etuutena saamansa 40 000 euroa ovat Luxemburgin talohinnoilla todellakin tarpeeseen!

Liekö urbaanilegenda vai mikä, mutta loppukevennykseksi tarjoilen teille tarinan eräästä asuntokaupasta:

Vanhempi, ilmeisestikin hieman huonomuistinen rouvashenkilö oli myymässä asuntoaan nuorelle pariskunnalle. Tilaisuudessa oli väkeä enemmänkin, rouvan lapset olivat äitinsä tukena notaarin luona. Notaari luki kauppakirjaa ja rouvalta taisi jo ehtiä unohtua, mikä tilaisuuden luonne oli. Hän nimittäin kysyi ostajien allekirjoituksen jälkeen ”Ovatko nämä nuoret nyt sitten naimisissa?”. Kaipa paikallinen siviilivihkiseremonia kaupunginjohtajan luona sitten muistuttaa kovasti asuntokauppojen tekoa notaarin luona. Mene ja tiedä, itselläni on kokemusta vain jälkimmäisestä 🙂

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näin komeaa iltataivasta saa asunnon uusi omistaja ihailla.

Mä lähden stadiin

Published 1.11.2016 by ainosalminen

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tervehdys täältä blogihiljaisuuden syvyyksistä. Syksy tuli, lehdet lähtivät puista ja kohta lähtee emäntä talosta.

Joskus on hyvä ottaa pari askelta taaksepäin ja katsoa asioita uudesta perspektiivistä, vähän kauempaa siis. Minä katsoin maailmaa polkupyörän satulasta käsin ja valaistuin. Yksi asia johti toiseen, ja olenkin laittanut elämääni uuteen järjestykseen sellaisella ”halki-poikki-pinoon” – meiningillä. Muutoksia kehotetaan yleensä tekemään yksi kerrallaan tai muuten vain harkiten. Ei siitä hyvää seuraa jos yrittää liikaa ahnehtia. Keikauttaa kaiken päälaelleen, ottaa suorituspaineita ja lyyhistyy lopulta taakan alle. Paha mieli siitä tulee, niinhän?

Ei tullut paha mieli, muutospohdinnat vain veivät mennessään eikä aikaa ole nyt riittänyt ihan kaikkeen. Blogi-ressu on saanut kärsiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vähän kyllä kirpaisee ajatus, että tässä keittiössä porisee kohta jonkun muun padat.

Kaikki alkoi siitä, kun päätin eräänä kauniina syyskuisena päivänä mennä polkupyörällä töihin. Kerta se on ensimmäinenkin. Olin ekaluokkalaisen mentaliteetilla käynyt edellisenä sunnuntaina testaamassa reitin, että varmasti osaan perille pyöräteitä pitkin, uuden näköalahissin kautta ja sitten punaisen sillan yli. Kellotinkin matkani –  35 minuuttia. Syntymäpäiväni aattona sitten saavuin toimistolle selkä märkänä ja tukka kypärän alla liiskaantuneena mutta hymy huulilla. Mikä suoritus! Olin onnistunut jättämään auton talliin ja hyppäämään mukavuusalueeni ulkopuolelle. Työpäivän jälkeen piipahdin asioimassa läheisessä kauppakeskuksessa ja sen jälkeen hurautin vielä teatteriin. Illan jo pimettyä kytkin valot pyörääni ja tanssiesityksen kuviot mielessäni polkaisin alamäkeen kohti kotia.

Tästä alkoi intensiivinen mentaalinen prosessi ja se päättyi siihen, että asuntoni on nyt myynnissä.

Haluan kaupunkiin. Haluan olla lähempänä kulttuuririentoja, polkaista lauantaiaamuna torille ja hengailla keskustan ihmisvilinässä. Ihan pelkässä pyöräilyinnossani en tätä päätöstä toki tehnyt, mutta näin pienestä seikasta lumipalloefekti lähti käyntiin. Aikani täällä esikaupunkialueella on nyt tullut päätökseen. Luxemburgilaisia naapureitani en jää kaipaamaan, vaikka kadonneen marokkolaisvaimon arvoitus jäänee ikuisesti ratkaisematta.

Pientä sydämentykytystä olen tuntenut jo usemmankin kerran, kun olen kuitenkin tässä asunnossani jo 12 vuotta viihtynyt. Onko tässä nyt mitään järkeä? Joudunko ojasta allikkoon? Tulenko katumaan? Who knows. Voihan nuo kysymykset esittää toisinkin. Kadunko, jos en nyt lähde?

Päätösten teko ei ole vaakaihmisten vahvuus, ja olisin aivan mainiosti voinut vatvoa muuttoa kuukausitolkulla ja sitten varoivaisuuksissani päättää haudata koko idean. Joskus vain on hyvä uskaltaa tehdä asiat ihan toisin kuin yleensä.

Mä päätin uskaltaa. Mä lähden stadiin.

 

Työpaikkaliikunta – tärkeä henkireikä

Published 13.7.2016 by ainosalminen

Tämän viimekesäisen maiseman keskellä on nykyisin, tien molemmilla puolilla, meluisa ja pölyinen rakennustyömaa. Keskittymiskyky toimistossa on välillä kovalla koetuksella!

Kesäloman lähestyessä olen havahtunut ensimmäistä kertaa siihen, että odotan lomaa ennen kaikkea levon kannalta. En todellakaan muista aikaisemmin olleeni näin totaalisen väsynyt kevätkauden päättyessä. Toki tässä on tullut painettua töitä oikein olan takaa, ja varsinkin työmatkoja on ollut tavallista enemmän. Tavanomaisten täysistuntoreissujen lisäksi Volkswagenin päästöskandaalia tutkiva EMIS-tutkintavaliokunta on poikinut lisäreissuja Brysseliin, muutamista muista kokouksista ja koulutustilaisuuksista puhumattakaan.

Työn syyksi ei ihan kaikkea voi kuitenkaan laittaa. Yksityiselämässä on ollut henkistä kuormitusta liikaa, vaikka alkuvuoden synkät hetket ovatkin jo onneksi muisto vain. Kaiken tämän keskellä, kun maaliskuuksi suunniteltu hiihtolomakin peruuntui, en sitten huomannut levätä. En ole pitkää pääsiäisviikonloppua ja paria arkipyhää lukuun ottamatta ollut uuden vuoden jälkeen lomalla laisinkaan. Tässä on nyt selvästi sellainen kuvio, joka ei saa toistua. Oli mikä oli, kyllä ainakin pitkä kevätkausi (ja varsinkin niin sateinen ja kylmä kuin se tänä vuonna oli) on muistettava katkaista, vaihdettava maisemaa ja unohdettava työt ja huolet.

Grundin laaksossa, joen varressa kulkee eräs usein kulkemamme reitti.


Töissä on siis paljon töitä. Onneksi siellä on myös muuta. Kun vuosi sitten palasimme takaisin Kirchbergin eurokortteliin 11 vuoden evakkoreissun jälkeen, iloitsin pääseväni osalliseksi myös sosiaalisiin kuvioihin niin lounastapaamisten kuin erinäisten aktiviteettien muodossa. Lounastapaamisia pitäisi vanhojen kollegojen kanssa muistaa järjestää useamminkin, mutta kävelyporukkaan olen jo lähtenyt reippaasti mukaan.

Alun perin työterveyshuollon järjestämät lounaskävelyt ovat nykyään parin ranskalaiskollegan aktiivisuuden varassa. Maanantaisin ja keskiviikkoisin sähköpostiin kilahtaa viesti, jos kävely sään puolesta on mahdollinen. Treffit sovitaan milloin minkin rakennuksen ovelle ja sitten lähdetään tunnin lenkille. Osallistujia on yleensä noin kourallinen, joskus melkeinpä kaksi. Juuri viimeksi mietimme, että jokaisen pitäisi tahollaan muistaa ”mainostaa” tätä mainiota liikuntamuotoa omassa työyksikössään. Työpäivä katkeaa mukavasti, tietokoneen ääreen kyyristynyt virkamies nousee taas homo erectuksen tyyppiasentoon ja samalla tulee hoidettua sosiaalisia suhteita. Olen kävelyjen ansiosta tutustunut moneen uuteen työkaveriin, ja näin tulee kätevästi verkostoiduttuakin.

Mukavia ihmisiä, eri maista ja eri ammateista – juttu luistaa monella eri kielellä kun Luxemburgin vaihtelevassa maastossa kipitämme rappusia alas jokilaaksoon ja taas vanhoja linnoituksen muureja seuraten ylös työpaikalle.

Reisiä polttelevan nousun jälkeen saavumme modernin taiteen museon taakse ja saamme ihailla näkymää kaupunkiin. 

 

Ulkosuomalaisuudesta

Published 11.6.2016 by ainosalminen


London and beyond -blogin ihana Leena kirjoitti ulkosuomalaisuuden hyvistä ja huonoista puolista ja haastoi myös meitä muita tekemään saman. Haasteeseen on tartuttu innolla ja muutaman postauksen aiheesta olenkin jo ehtinyt lukemaan. Meitä on täällä blogimaailmassa monenmoista tapausta, taidan itse olla sieltä vanhemmasta päästä yli 20 vuoden kokemuksella. Ehkä tästä perspektiivistä johtuen kirjoitukseni on hieman muista poikkeava.

Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen on meillä kaikilla omanlaisensa, lähtö- ja nykytilanteesta riippuen. Kotimaahan jäänyttä perhettä ikävöidään, loskakelejä ei niinkään. Ammatilliset haasteet ja oman itsensä kohtaaminen ovat monen listalla korkealla ja hajurako suomalaiseen yhteiskuntaan koetaan positiivisena. Itse lähdin sinkkuna ja lapsettomana Luxemburgiin työtarjouksen saatuani. Pidin lähtöäni itsestään selvänä, kun sain kielenkääntäjän koulutustani vastaavan työpaikan ja mahdollisuuden käyttää kielitaitoani siten myös työn ulkopuolella. Sinkkuna ja lapsettomana olen myös pysynyt, joten olen saanut järjestää elämäni ja olemiseni oman makuni mukaan.

Kaukokaipuulla tai seikkailunhalulla ei siis ollut osuutta asiaan, mutta täällä sitä nyt kuitenkin ollaan!


Ulkosuomalainen – ai minä vai? Tämä oli ensimmäinen asia, joka kirjoitukseni sisältöä miettiessäni tuli mieleen. Niin, kyllähän minä määritelmän mukaan olen ulkosuomalainen. Täytän vaatimukset. Mutta tunnenko itseni sellaiseksi? Mitä tässä kohtaa nyt pitäisi tuntea? Lähdin aikoinani pelkällä menolipulla eikä toinen jalka ole koskaan ollut Suomessa – en ikävöi maata, sen ihmisiä enkä sukulaisiani. Olen aina voimakkaasti kokenut, että minun perheeni on minä itse, yhden hengen ydinperhe.

Alkuvuosina yhteyttä pidettiin kirjein ja harvemmin puhelinsoitoin. Ei ollut internettiä eikä Facebookin tukiryhmiä. Täällä odotti kuitenkin kiva työyhteisö ja sadoittain muita ulkosuomalaisia ja -maalaisia. Loksahdin paikalliseen elämänvirtaan luonnikkaasti, vaikka edelleenkään en puhu luxemburgin kieltä eikä lähipiiriini kuulu paikallisia. Suomen luonto on kaunis, veden läheisyys hieno asia. Kirpeät pakkaskelit ja kimaltelevat hangetkin ovat muistissa. Mutta en ole niidenkään perään haikaillut. Samassa ajassa kuin lentäisin Suomeen, pääsen autolla Atlantin rannikolle osterilautasen ääreen tai Alpeille vaeltamaan.

En tiedä, onko minulla ulkosuomalaisen identiteettiä. En edes oikein ymmärrä, mikä se voisi olla. Seuraan kotimaan asioita tiiviisti, monesti ilahdun hyvistä uutisista ja inspiroivista ihmisistä. Välillä voin vain pyöritellä päätäni negativismin ja mollaamisen kulttuuria ihmetellessäni. Kahvitunnilla mielelläni huomautan keskustelussa, miten tietyt asiat Suomessa toimivat täkäläiseen verrattuna sutjakkaasti. Ylpeänä nyökkäilen, kun kuulen ulkomaalaisen suusta hehkutusta talvisodan ihmeestä. Nappaan milloin vain lähikaupasta pullon viiniä ostosteni joukkoon, vaikkapa myöhään illalla auton tankkauksen yhteydessä huoltoasemalta.


Niin, yksi asia on täällä paremmin, toinen taas kenties Suomessa.

Vietän täyttä elämää. Olen vapaa. Sen takaa hyvä työpaikka, jonka tähden aikoinani Suomesta lähdin. Olen vapaa, koska ikä ja kokemus ovat opettaneet uskomaan itseeni ja elämään itseni näköistä elämää. Haluan uskoa, että näin olisi, vaikka olisin jäänyt Suomeen tai eksynyt Luxemburgin sijasta muualle.

Olen Aino. Elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Sattuman oikusta myös suomalainen ja ulkosuomalainen.

Laura's Itinerary

- ja joskus vähän muutakin

H niin kuin Hausfrau

- ja joskus vähän muutakin

Jaa määkö Pariisitar?

Tampesterista Pariisiin. Ihmettelyä kahden kulttuurin välissä.

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

Terkkuja Leilalta Italiasta!

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Elämä, ihmiset ja ilmiöt nelikymppisen mediatyöläisen silmin

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.