Elämä

All posts tagged Elämä

Mä lähden stadiin

Published 1.11.2016 by ainosalminen

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tervehdys täältä blogihiljaisuuden syvyyksistä. Syksy tuli, lehdet lähtivät puista ja kohta lähtee emäntä talosta.

Joskus on hyvä ottaa pari askelta taaksepäin ja katsoa asioita uudesta perspektiivistä, vähän kauempaa siis. Minä katsoin maailmaa polkupyörän satulasta käsin ja valaistuin. Yksi asia johti toiseen, ja olenkin laittanut elämääni uuteen järjestykseen sellaisella ”halki-poikki-pinoon” – meiningillä. Muutoksia kehotetaan yleensä tekemään yksi kerrallaan tai muuten vain harkiten. Ei siitä hyvää seuraa jos yrittää liikaa ahnehtia. Keikauttaa kaiken päälaelleen, ottaa suorituspaineita ja lyyhistyy lopulta taakan alle. Paha mieli siitä tulee, niinhän?

Ei tullut paha mieli, muutospohdinnat vain veivät mennessään eikä aikaa ole nyt riittänyt ihan kaikkeen. Blogi-ressu on saanut kärsiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vähän kyllä kirpaisee ajatus, että tässä keittiössä porisee kohta jonkun muun padat.

Kaikki alkoi siitä, kun päätin eräänä kauniina syyskuisena päivänä mennä polkupyörällä töihin. Kerta se on ensimmäinenkin. Olin ekaluokkalaisen mentaliteetilla käynyt edellisenä sunnuntaina testaamassa reitin, että varmasti osaan perille pyöräteitä pitkin, uuden näköalahissin kautta ja sitten punaisen sillan yli. Kellotinkin matkani –  35 minuuttia. Syntymäpäiväni aattona sitten saavuin toimistolle selkä märkänä ja tukka kypärän alla liiskaantuneena mutta hymy huulilla. Mikä suoritus! Olin onnistunut jättämään auton talliin ja hyppäämään mukavuusalueeni ulkopuolelle. Työpäivän jälkeen piipahdin asioimassa läheisessä kauppakeskuksessa ja sen jälkeen hurautin vielä teatteriin. Illan jo pimettyä kytkin valot pyörääni ja tanssiesityksen kuviot mielessäni polkaisin alamäkeen kohti kotia.

Tästä alkoi intensiivinen mentaalinen prosessi ja se päättyi siihen, että asuntoni on nyt myynnissä.

Haluan kaupunkiin. Haluan olla lähempänä kulttuuririentoja, polkaista lauantaiaamuna torille ja hengailla keskustan ihmisvilinässä. Ihan pelkässä pyöräilyinnossani en tätä päätöstä toki tehnyt, mutta näin pienestä seikasta lumipalloefekti lähti käyntiin. Aikani täällä esikaupunkialueella on nyt tullut päätökseen. Luxemburgilaisia naapureitani en jää kaipaamaan, vaikka kadonneen marokkolaisvaimon arvoitus jäänee ikuisesti ratkaisematta.

Pientä sydämentykytystä olen tuntenut jo usemmankin kerran, kun olen kuitenkin tässä asunnossani jo 12 vuotta viihtynyt. Onko tässä nyt mitään järkeä? Joudunko ojasta allikkoon? Tulenko katumaan? Who knows. Voihan nuo kysymykset esittää toisinkin. Kadunko, jos en nyt lähde?

Päätösten teko ei ole vaakaihmisten vahvuus, ja olisin aivan mainiosti voinut vatvoa muuttoa kuukausitolkulla ja sitten varoivaisuuksissani päättää haudata koko idean. Joskus vain on hyvä uskaltaa tehdä asiat ihan toisin kuin yleensä.

Mä päätin uskaltaa. Mä lähden stadiin.

 

Työpaikkaliikunta – tärkeä henkireikä

Published 13.7.2016 by ainosalminen

Tämän viimekesäisen maiseman keskellä on nykyisin, tien molemmilla puolilla, meluisa ja pölyinen rakennustyömaa. Keskittymiskyky toimistossa on välillä kovalla koetuksella!

Kesäloman lähestyessä olen havahtunut ensimmäistä kertaa siihen, että odotan lomaa ennen kaikkea levon kannalta. En todellakaan muista aikaisemmin olleeni näin totaalisen väsynyt kevätkauden päättyessä. Toki tässä on tullut painettua töitä oikein olan takaa, ja varsinkin työmatkoja on ollut tavallista enemmän. Tavanomaisten täysistuntoreissujen lisäksi Volkswagenin päästöskandaalia tutkiva EMIS-tutkintavaliokunta on poikinut lisäreissuja Brysseliin, muutamista muista kokouksista ja koulutustilaisuuksista puhumattakaan.

Työn syyksi ei ihan kaikkea voi kuitenkaan laittaa. Yksityiselämässä on ollut henkistä kuormitusta liikaa, vaikka alkuvuoden synkät hetket ovatkin jo onneksi muisto vain. Kaiken tämän keskellä, kun maaliskuuksi suunniteltu hiihtolomakin peruuntui, en sitten huomannut levätä. En ole pitkää pääsiäisviikonloppua ja paria arkipyhää lukuun ottamatta ollut uuden vuoden jälkeen lomalla laisinkaan. Tässä on nyt selvästi sellainen kuvio, joka ei saa toistua. Oli mikä oli, kyllä ainakin pitkä kevätkausi (ja varsinkin niin sateinen ja kylmä kuin se tänä vuonna oli) on muistettava katkaista, vaihdettava maisemaa ja unohdettava työt ja huolet.

Grundin laaksossa, joen varressa kulkee eräs usein kulkemamme reitti.


Töissä on siis paljon töitä. Onneksi siellä on myös muuta. Kun vuosi sitten palasimme takaisin Kirchbergin eurokortteliin 11 vuoden evakkoreissun jälkeen, iloitsin pääseväni osalliseksi myös sosiaalisiin kuvioihin niin lounastapaamisten kuin erinäisten aktiviteettien muodossa. Lounastapaamisia pitäisi vanhojen kollegojen kanssa muistaa järjestää useamminkin, mutta kävelyporukkaan olen jo lähtenyt reippaasti mukaan.

Alun perin työterveyshuollon järjestämät lounaskävelyt ovat nykyään parin ranskalaiskollegan aktiivisuuden varassa. Maanantaisin ja keskiviikkoisin sähköpostiin kilahtaa viesti, jos kävely sään puolesta on mahdollinen. Treffit sovitaan milloin minkin rakennuksen ovelle ja sitten lähdetään tunnin lenkille. Osallistujia on yleensä noin kourallinen, joskus melkeinpä kaksi. Juuri viimeksi mietimme, että jokaisen pitäisi tahollaan muistaa ”mainostaa” tätä mainiota liikuntamuotoa omassa työyksikössään. Työpäivä katkeaa mukavasti, tietokoneen ääreen kyyristynyt virkamies nousee taas homo erectuksen tyyppiasentoon ja samalla tulee hoidettua sosiaalisia suhteita. Olen kävelyjen ansiosta tutustunut moneen uuteen työkaveriin, ja näin tulee kätevästi verkostoiduttuakin.

Mukavia ihmisiä, eri maista ja eri ammateista – juttu luistaa monella eri kielellä kun Luxemburgin vaihtelevassa maastossa kipitämme rappusia alas jokilaaksoon ja taas vanhoja linnoituksen muureja seuraten ylös työpaikalle.

Reisiä polttelevan nousun jälkeen saavumme modernin taiteen museon taakse ja saamme ihailla näkymää kaupunkiin. 

 

Ulkosuomalaisuudesta

Published 11.6.2016 by ainosalminen


London and beyond -blogin ihana Leena kirjoitti ulkosuomalaisuuden hyvistä ja huonoista puolista ja haastoi myös meitä muita tekemään saman. Haasteeseen on tartuttu innolla ja muutaman postauksen aiheesta olenkin jo ehtinyt lukemaan. Meitä on täällä blogimaailmassa monenmoista tapausta, taidan itse olla sieltä vanhemmasta päästä yli 20 vuoden kokemuksella. Ehkä tästä perspektiivistä johtuen kirjoitukseni on hieman muista poikkeava.

Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen on meillä kaikilla omanlaisensa, lähtö- ja nykytilanteesta riippuen. Kotimaahan jäänyttä perhettä ikävöidään, loskakelejä ei niinkään. Ammatilliset haasteet ja oman itsensä kohtaaminen ovat monen listalla korkealla ja hajurako suomalaiseen yhteiskuntaan koetaan positiivisena. Itse lähdin sinkkuna ja lapsettomana Luxemburgiin työtarjouksen saatuani. Pidin lähtöäni itsestään selvänä, kun sain kielenkääntäjän koulutustani vastaavan työpaikan ja mahdollisuuden käyttää kielitaitoani siten myös työn ulkopuolella. Sinkkuna ja lapsettomana olen myös pysynyt, joten olen saanut järjestää elämäni ja olemiseni oman makuni mukaan.

Kaukokaipuulla tai seikkailunhalulla ei siis ollut osuutta asiaan, mutta täällä sitä nyt kuitenkin ollaan!


Ulkosuomalainen – ai minä vai? Tämä oli ensimmäinen asia, joka kirjoitukseni sisältöä miettiessäni tuli mieleen. Niin, kyllähän minä määritelmän mukaan olen ulkosuomalainen. Täytän vaatimukset. Mutta tunnenko itseni sellaiseksi? Mitä tässä kohtaa nyt pitäisi tuntea? Lähdin aikoinani pelkällä menolipulla eikä toinen jalka ole koskaan ollut Suomessa – en ikävöi maata, sen ihmisiä enkä sukulaisiani. Olen aina voimakkaasti kokenut, että minun perheeni on minä itse, yhden hengen ydinperhe.

Alkuvuosina yhteyttä pidettiin kirjein ja harvemmin puhelinsoitoin. Ei ollut internettiä eikä Facebookin tukiryhmiä. Täällä odotti kuitenkin kiva työyhteisö ja sadoittain muita ulkosuomalaisia ja -maalaisia. Loksahdin paikalliseen elämänvirtaan luonnikkaasti, vaikka edelleenkään en puhu luxemburgin kieltä eikä lähipiiriini kuulu paikallisia. Suomen luonto on kaunis, veden läheisyys hieno asia. Kirpeät pakkaskelit ja kimaltelevat hangetkin ovat muistissa. Mutta en ole niidenkään perään haikaillut. Samassa ajassa kuin lentäisin Suomeen, pääsen autolla Atlantin rannikolle osterilautasen ääreen tai Alpeille vaeltamaan.

En tiedä, onko minulla ulkosuomalaisen identiteettiä. En edes oikein ymmärrä, mikä se voisi olla. Seuraan kotimaan asioita tiiviisti, monesti ilahdun hyvistä uutisista ja inspiroivista ihmisistä. Välillä voin vain pyöritellä päätäni negativismin ja mollaamisen kulttuuria ihmetellessäni. Kahvitunnilla mielelläni huomautan keskustelussa, miten tietyt asiat Suomessa toimivat täkäläiseen verrattuna sutjakkaasti. Ylpeänä nyökkäilen, kun kuulen ulkomaalaisen suusta hehkutusta talvisodan ihmeestä. Nappaan milloin vain lähikaupasta pullon viiniä ostosteni joukkoon, vaikkapa myöhään illalla auton tankkauksen yhteydessä huoltoasemalta.


Niin, yksi asia on täällä paremmin, toinen taas kenties Suomessa.

Vietän täyttä elämää. Olen vapaa. Sen takaa hyvä työpaikka, jonka tähden aikoinani Suomesta lähdin. Olen vapaa, koska ikä ja kokemus ovat opettaneet uskomaan itseeni ja elämään itseni näköistä elämää. Haluan uskoa, että näin olisi, vaikka olisin jäänyt Suomeen tai eksynyt Luxemburgin sijasta muualle.

Olen Aino. Elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Sattuman oikusta myös suomalainen ja ulkosuomalainen.

Pientä pintaremonttia 

Published 30.5.2016 by ainosalminen

Nyt tiedän, miten ja mihin jäähdytysnestettä lisätään.

Tekniikka on ihmisen paras ystävä, silloin kun kaikki toimii moitteettomasti. Pesukone, älypuhelin, toimiva netti ja monet muut elämää helpottavat keksinnöt ovat meille itsestäänselvyyksiä jopa siinä määrin, että niiden puuttuminen saa meidät seisomaan avuttomina tumput suorassa. Mitäs nyt? Nyrkkipyykki tai kirjeen kirjoittaminen kuuluu monen mielessä esihistoriaan, niinpä ongelmien edessä selviytymiskeinot ovat välillä vähissä.

Vastaavia epätoivon hetkiä olen kokenut minäkin. Silloin sitä kiittää sekä vakuutusta (sitä samaa, joka maksaessa tuntuu turhalta ja kalliilta) että tilille kertyneitä säästöjä. Apua saa mutta ei aina ilmaiseksi eikä niin nopeasti kuin haluaisi.

Tällaisia juttuja pyörii mielessä, kun istun tuulilasikorjaamolla ja odotan autoni valmistumista.

Viime keskiviikkona suuntasin auton nokan työasioissa taas kerran kohti Brysseliä. Moottoritie E411 ei ole herkkua: rekkaa rekan perään, tuhatta ja sataa kiitäviä ökybemareita ja holtittomia ohituksia. Tien kunto on ajoittaisista korjauksista huolimatta luvattoman huono. Tien poskessa seisovan varoituskyltin ranskankielinen termi ”nids-de-poule ” kuvaa osuvasti ongelmaa: suomeksi se tarkoittaa kanan pesää. Että sellaisia kuoppia meillä. Jousitukset ovat Belgian teillä kovalla koetuksella.

Oma autoni on keskikokoinen neliveto, jolla kelpaa ajella keleissä kuin keleissä, jopa Belgiassa. Jousituksen ovat kestäneet, mutta nyt lensi jostain kivenmurikka tuulilasiin. Vakuutus korvaa suoraveloituksella. Oli tarkoitus selvitä pelkällä korjauksella, sillä vaurio oli suhteellisen pieni ja se sijaitsi lisäksi apukuskin puolella. Toisin kävi. Särö lähti korjauksen aikana leviämään. Niinpä tiedossa on uusi reissu korjaamolle ja koko tuulilasin vaihto. Se menee korjausfirman piikkiin.

 

Samalla Brysselin-reissulla, paluumatkalla, lisäjännitystä jo valmiiksi pitkään päivään toi jäähdytysnesteen merkkivalon syttyminen. Eipä muuta kuin navigaattorin avulla lähimmälle merkkikorjaamolle Brysselin laitamilla. Kovasti siellä ihmeteltiin moista, kun autolla on ajettu vain hieman vajaat 30000 km. Odottelin aikani moottorin jäähtymistä, ja lopulta mekaanikko pääsi toteamaan, että vettä oli lisättävä. Näin tehtiin ja pääsin lopulta hyvin takaisin kotiin.

 

Auton huolto on nyt varattu ja onneksi takuu on vielä voimassa. Sitä ennen tiedossa on vielä reissu Strasbourgiin. Peukut pystyyn, ettei mitään uutta ongelmaa enää osu kohdalle.

Treffeillä, vol. 1

Published 24.4.2016 by ainosalminen
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tulenpunainen taivas kotiparvekkeelta kuvattuna.

Viimekertainen juttu ampumaradalta sisälsi siemenen tämänpäiväiseen kertomukseeni. En ole koskaan ennen kokeillut aseen käyttöä eikä moinen ole ollut mitenkään haaveissani, ainakaan harrastusmielessä. Toki joskus on saattanut käydä mielessä, että aseelle olisi töitä, kun joku tyyppi todella käy hermoon, ”Things you see when you don’t have a gun”, oli kuulemma entisen esimieheni äidin lempilausahduksia 🙂

Niin, siihen jutun siemeneen…. avainsanat olivat siis ”luxemburgilainen herrasmies”.

Tämä Patrick on uusi tuttavuus ja nyt tätä kirjoittaessani kenties jo entinen sellainen. Miksi näin? Siksi, että aika harva mies pystyy hyvistä aikomuksista huolimatta kaveruuteen, kun on tavattu deittisivustolla ja vietetty pari mukavaa viikonloppua kimpassa, mutta homma ei sitten siitä kehitykään eteenpäin. Lähtökuoppiinsa jämähtänyt romanssin alku ei tietenkään ole millään muotoa ideaali tilanne ystävyyssuhteen syntymiselle.

IMG_3174

Penkki metsässä – tähän kelpaa istua lepuuttamaan tai vain ihailemaan maisemia.

Sanoinko deittisivusto? Sanoinpa hyvinkin. Ensimmäistä kertaa en ole pappia kyydissä, samaiselta sivustolta löysin aikoinaan nyt jo entisen avomieheni. Sen lisäksi sieltä on jäänyt muutava tuttavuus, joiden kanssa pidän edelleenkin yhteyttä. Ainakin tuolta sivustolta, joka on maineeltaan kokolailla heppoinen, näiden herrasmiesten tai edes jollain tavalla käypäisten miesten löytäminen on vähän kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Se on myös kovin aikaavievää touhua, jolle pikkusormensa antanut menettää helposti koko käden. Mieluummin kuitenkin menen leffaan tai otan käteen hyvän kirjan kuin juttelen puuta heinää tuntemattomien suuruuksien kanssa, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi tai keräilevät valloituksia. Itselläni ei ole tarvetta kumpaankaan.

Niinpä olen kehittänyt oman strategiani aikani ja mielenterveyteni säästämiseksi. Pyrin täsmäsurffailuun: teen hakuja, katson keitä on linjoilla, otan yhteyttä jos siltä tuntuu tai vastaan minulle jätettyihin viesteihin. Ensin selviää se, osaako mies edes kirjoittaa korrektisti. Sen jälkee selviää yhtä nopeasti, onko kaverilla profiilissaan edes oma kuva. Älypuhelinten aikakaudella kukaan ei voi enää legitiimisti selittää, etteikö hänellä olisi ”muita kuvia”, joten epäilyjen herätessä pyydän tuoreen selfien. Pervot ja seksihurjastelijatkin paljastuvat monesti heti kättelyssä. He kun eivät malta odottaa yhtään. Kysymykset siirtyvät nopeasti vyön alaisiin asioihin ja tarjolle tulee ”sensuelleja” kuvia.

Patrick läpäisi kuitenkin kaikki ”testit”, hän oli aivan nappilöytö. Fiksu, vapaa, yksin omassa taloudessaan asuva ja työssäkäyvä ikäiseni mies. Savuton ja urheilullinenkin. Oli harrastuksia ja kavereita, hänen elämänsä ei pyörinyt pelkästään netissä. Käytiin illallisella, autoiltiin pitkin Luxemburgin maaseutua, juteltiin pitkät pätkät niitä ja näitä. Pääsin hänen mukanaan tutustumaan ampumaseuraan ja haulikon käsittelyyn.

Minulle kuitenkin kävi parin viikon jälkeen selväksi, ettei kipinä riittänyt pidemmälle. Vähän epäilen, että hän olisi halunnut jatkaa tapailua, mutta näissä asioissa sen halun pitäisi olla molemminpuolista. Sovittiin, että jäädään kavereiksi. Mutta kuten jo aluksi mainitsin, se ei ole mitenkään itsestään selvää näissä olosuhteissa. Siispä hymyillään kun tavataan 🙂

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Patrick – julkaistu asianomaisen luvalla, kiitos!

KonMari ja minä – henkien taisto

Published 10.4.2016 by ainosalminen

 

Ei pelkkiä keittokirjoja, vaan myös muistoja matkoilta maailman eri kolkissa.

Kaikennäköisiä muistoja ja hauskoja juttuja palaa mieleen, kun penkoo tavaroitaan. Siis tavaroita, joiden olemassaolon on lähestulkoon unohtanut. Käytin pääsiäisen pyhät Amorphiksen keikkailtaa lukuunottamatta rauhalliseen oleiluun kotosalla, kelitkään eivät sen kummemmin suosineet ulkoilua. Keskityin lukemiseen, nuhaisen olon paranteluun inkivääriteellä ja kas, kunka ollakaan, kirjahyllyn ohi kävellessäni aloin pohtimaan, miksi minulla on vieläkin niin paljon erilaisia keittokirjoja.

Totuushan on, että nykyään reseptit tulee etsittyä internetistä. Jääkaapissa on vain valo ja tuore kurkku. Mitä teen? Etsin apua blogeista, ruokasivustoilta tai tietokoneelle tallentamistani resepteistä. Samoin kaikki paistoajat, maustamisvinkit sun muut löytyvät parilla klikkauksella eikä ole enää tarpeen kahlata läpi kirjoja tuntikausia. Mutta mutta, mitä tehdä kun ihminen vaan tykkää kirjoista, nauttii niiden selailusta ja inspiroituu kauniista kuvista. Leikin ajatuksella, ettei keittokirjoille omistettua hyllyä enää olisi….

Ehkäpä siinä olisi tilalla muita kirjoja, ihan joku muu hylly tai kaappi ja tilaa muille tavaroille. Jaa niin mille tavaroille? Koti on jo nytkin tyhjää täynnä…. ensin tein suursiivouksen ja raivasin tilaa miehelle ja hänen tavaroilleen. Nyt hänen muutettua pois tyhjää tilaa kaapeissa piisaa.

Voisin toki riehaantua ja shopata hulluna talon täyteen uutta ”roinaa”. Shopping therapy? Ei. Itse asiassa haluan vieläkin jatkaa turhasta ja tarpeettomasta luopumista. Prosessi on hidas, etenkin kenkien suhteen. Viime viikolla onnistuin heittämään roskiin viisi paria ja laittamaan sivuun kierrätykseen kolme muuta. No siitä ei vielä isoa aukkoa kenkäkaappiin tullut 🙂

Sukat somasti järjestyksessä.

Viime aikoina ei ole voinut välttyä törmäämästä KonMariin, tuohon kaaoksen hallinnan ja kodin järjestämisen uuteen raamattuun. Kurkkasin Marie Kondon nettisivuille ja lukaisin sieltä otteita tämän japanilaisen daamin kirjoituksista. Hieman hömpältä vaikutti, mutta olen ymmärtänyt, että konkretiaakin löytyy, jos vaivautuu selaamaan teoksen tarkemmin läpi. No, kirja löytyy parinkin kaverin hyllystä ja saan sen lainaksi lähiaikoina.

Kirjaa odotellessa olen jo toteuttanut pystyynviikkaamista. Mikä oiva idea!! Nyt ei tarvitse hermokimppuna penkoa alusvaate- ja sukkakoreja tai kaataa niiden sisältöä sängylle jotain löytääkseen. Muita vaatteita varten ei koreja kaapeissa ole, mutta onneksi siivoojani tuntuu olevan oman elämänsä KonMari – näin tiukkaan silitettyjä ja viikattuja vaatepinoja en ole eläissäni nähnyt 😀 😀

Kiitos näppärän siivoojan, kaappini pysyvät järjestyksessä,

 

Oman elämänsä herra

Published 26.3.2016 by ainosalminen

 

Château de Walferdange – nykyisin osa yliopistoa, tulevaisuudessa tänne sijoitetaan osa opetusministeriöstä.

No niin, tässä sitten viimeinkin katsaus uudelleen alkaneeseen sinkkuelämään ja yksin asumiseen. Mikä on muuttunut? Onko kivaa vai ei?

Sekä että. Enimmän aikaa nautin täysillä, mutta välillä miehen paikka elämässä loistaa turhankin tyhjänä.

Jos tässä nyt jotain Best of -listaa tekisi, niin ehkä se näyttäisi tältä:

Aikatauluttomuus
Ihan ensimmäisenä ottaisin esille aikatauluttomuuden. Kunhan omat työni ja pakolliset menot on suoritettu, voin tehdä mitä ja milloin vain! Miehelläni oli epäsäännölliset työajat ja sain useinkin nauttia laatuajasta yksin kotona iltaisin tai viikonloppuisin. Mutta…. ranskalaisen tarkkuus ruoka-aikojen suhteen on yksi esimerkki siitä, miten aikataulutettuja päivät saattavat joskus olla. Itse saatan keittää vaikkapa kaurapuuron tai kerätä lautaselle valitut palat jääkaapin uumenista, jos ei ruoanlaitto huvita tai haluan käyttää aikani mieluummin muuhun. Viikonloppuisin usein myös käytän yhden aterian taktiikkaa, ja annan piut paut sille, milloin kellon mukaan pitäisi istua pöytään. Kieltämättä, tällä hetkellä elän vähän kuin pellossa….

Nukkuminen
Olin kärsinyt huonounisuudesta jo jonkin aikaa. Uniongelmia tuntuu olevan joka toisella, ja itsekin oletin niiden olevaan ikään ja hormonimuutoksiin liittyvä juttu. Mitä vielä!! Siitä lähtien, kun olen viettänyt yöni yksin, ei vanhoista vaivoista ole jälkeäkään. Nukahdan helposti (kukaan ei kuorsaa vieressä), en heräile aamuyöstä (kukaan ei ole pihistänyt täkkiä) ja nousen oman herätyskelloni soidessa (en vuorotyöläisen epäinhimillisen rytmin mukaan).

Kaukosäätimen herruus
Miehen asettuessa taloksi olohuoneeseen ilmestyi meikäläisen mittakaavalla aivan turhan iso ja äänekäs kotiteatteri. Laitteen äänentoisto oli toki parempaa laatua kuin omassa vaatimattomassa Philipsissäni, mutta ne bassot! Minä olisin mieluusti hiljentynyt illalla kirjan ääreen ja mies taas piti toimintaelokuvista. Erikoistehosteet ja ”jännitysmusiikin” jumputus veivät keskittymiskykyni. Kirja vaihtui usein pakosta sudokuun.

Nyt olen saanut käyttööni vanhan kunnon pikkutelkkuni ja volyyminäppäimen sijasta eniten käytetty toiminto on ”OFF” 🙂

Se ruokapöytä puuttuu vieläkin!

Entäpä ne huonot puolet? Niistä ei toistaiseksi ainakaan saa ihan kokonaista listaa aikaiseksi. Yksin olen osannut olla aina, eikä kirjoja lukeva ihminen tunne yksinäisyyttä  – näinhän sanotaan 🙂 Lomat ja matkat sinkkuna eivät niin ikään ole mikään ongelma. Käytännössä saan lisäksi tarvittaessa apua mieheltäni esim. teknisiin juttuihin ja joskus vähän muuhunkin: 188 senttinen roteva mies on monesti kätevä apuri, varsinkin kun en edelleenkään pysty itse kaikkeen olkapääni takia.

Kaiken kaikkiaan sinkkuelämä maistuu ihan hyvältä. Tunnepuolella en vielä ole täysin toipunut erosta, mutta aika tekee aina tehtävänsä. Sitä odotellessa parantelen täällä nuhaista oloani inkivääriteellä ja suklaamunilla – pääsiäsipupu nimittäin piipahti jo kylässä 🙂

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aloitin nautiskelun jo perjantaina ettei tule ähkyä sunnuntaina 🙂

Ei kai taas

Suomi Kypros Sveitsi

H niin kuin Hausfrau

- ja joskus vähän muutakin

Jaa määkö Pariisitar?

Tampesterista Pariisiin. Ihmettelyä kahden kulttuurin välissä.

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

nelikymppisen mediatyöläisen muistiinpanoja

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.