Koti

All posts tagged Koti

Lähtökuopissa

Published 8.4.2017 by ainosalminen


Laitoin asuntoni myyntiin marraskuun alkupuolella. Oma käsitykseni oli tietenkin, että kaupat toteutuvat nopeasti, sillä asunto on (omasta mielestäni) kaunis, valoisa ja käytännöllinen. Ihastuin asuntoon aikoinaan ensi näkemältä ja olen viihtynyt siinä jo 13 vuotta. Huoneet ovat hyvän kokoiset, keittiö ja saniteettitilat on remontoitu (hyvällä maulla, vaikka itse sanonkin), kortteli on erittäin rauhallinen ja auringonlaskut parvekkeelta upeat.

Kuinka kävi? Neljä kuukautta kului, näyttöjä järjestettiin, mutta mitään konkreettista niistä ei jäänyt käteen. Katsojien kommentit asunnosta olivat voittopuolisesti positiivisia, mutta hinta taisi sittenkin olla liian kova. Sovin siis välittäjän kanssa uudesta hinnasta. Kiinnostus asuntoon lisääntyi, mutta osan katsojista oli välittäjä selvästikin lähes pakottanut liikkeelle. Jos vanhempi rouvashenkilö etsii kotia ensimmäisestä kerroksesta, ei kolmas kerros käy, vaikka asunto muuten olisi passeli. Kohde ei soveltunut myöskään kotikorttelistaan isompaa lukaalia etsineelle herrasmiehelle. Hänen kirja- ja levykokoelmiensa vaatimat isot hyllyköt eivät olisi mahtuneet vinojen kattojeni alle.

Kärsivällisyyteni oli koetuksella, mutta odotus palkittiin. Pari viikkoa sitten sisään asuntoon käveli itselleen uutta kotia etsinyt naishenkilö, joka ihastui kohteeseen välittömästi. Hän oli myynyt pienen ensiasuntonsa ja etsi epätoivoisesti uutta, sillä väliaikaismajoitus vanhempien luona kävi kaikkien osapuolien hermoille. Ja nythän se unelma-asunto löytyi! Ensi-ihastuksesta toivuttuaan hän tuli uudelle visiitille vanhempiensa kanssa. Rakennusalalla toimiva isä kävi kotini tarkasti läpi, teki listan ongelmakohdista, mutta näytti tyttärelleen vihreää valoa.

Sain siis vihdoinkin tarjouksen, mutta hylkäsin sen saman tien. Niin tulenpalavaa kiirettä asunnon myynnillä ei ollut, että siitä pilkkahintaan luopuisin. Välittäjä kehotti minua tekemään vastaehdotuksen. Näin teinkin. Siitä alkoi 48 tunnin tiivis neuvottelurupeama, joka lopulta päättyi Brexit-keskiviikon iltana myyntisitoumuksen allekirjoittamiseen.

Nyt odotan vahvistusta sille, että pankki antaa ostajan lainahakemukselle lopullisen siunauksensa. Myyntisitoumus on virallinen paperi, eli periaatteessa kaupat on jo nyt tehty. Ostaja voi perua kaupat vain siinä tapauksessa, että hänellä on esittää kieltävä lainapäätös kolmelta eri pankilta. Koska välittäjä oli selvittänyt ostajan maksukykyä jo etukäteen, olen luottavaisilla mielillä. Aivan lähipäivinä odotan saavani tiedon, että myyntipaperit on toimitettu notaarille, joka laatii kauppakirjan. Allekirjoitustilaisuus järjestetään toukokuun kuluessa.

Toukokuu ja kevät. Loistava aika muuttaa. Muistanette, että myyntipäätökseeni vaikutti kaikessa yksinkertaisuudessaan kauniina syksyisenä sunnuntaina tehty pyörälenkki. Helmikuun lopulla löysin itselleni uuden asunnon, joka vapautuu toukokuun alussa. Siirryn omistajasta vuokralaiseksi ainakin toistaiseksi. En tule kaipaamaan omistajan velvollisuuksia ja harmeja, joita ainakin tällaisessa keski-ikäisessä taloyhtiössä tuntuu riittävän.

Uuden kotini sijainti on ihanteellinen. Juuri siellä, missä toivoinkin. Työmatka tulee taittumaan polkupyörällä alle kymmenessä minuutissa! Nyt peukut pystyyn, että kelit jatkuvat aurinkoisina ja pääsen hyötyliikunnan makuun.

Television ääressä

Published 2.4.2017 by ainosalminen


Televisio taitaa kuulua meistä lähes jokaisen olohuoneen vakiokalusteisiin ja innokkaimmilla ruutua tuijotetaan myös keittiössä ja makuuhuoneessa. Itselläni yksi laite riittää, sillä en ole ahkera television katselija ollenkaan. Taannoin kaukosäätimen herruudesta riemuitessani kerroin, että suosikkinappulani kaukosäätimessä on OFF. Televisioni on pieni ja vanha, ääni ei ole tainnut dolbya nähdäkään, mutta yhtään sofistikoituneempi laite olisi silkkaa turhuutta.

Käyttämäni palveluntarjoajan peruskanavapaketti on aika laaja ja aivan riittävä omiin tarpeisiini. Kanavia on reippaasti yli sata, mutta samat uutiset, sarjat ja tositv-formaatit niillä kaikilla pyörivät – eri kielillä vain. Luxemburgin maantieteellisen sijainnin ja pienuuden etuna on se, että täällä katsotaan kaikkien naapurimaiden ohjelmia. Lingvisti nauttii! Jääkiekkoa katson Saksan kanavilta, Hollannin tv:n etuna on tekstitetyt leffat. Näillä leveysasteilla nimittäin elokuvat ja sarjat yleensä jälkiäänitetään, mikä ei ole minun mieleeni laisinkaan. Tällä hetkellä tv-tarjonta kattaa naapurimaiden lisäksi kanavia useastakin isosta Euroopan maasta.


Jos en avaa telkkaria jonkun vakio-ohjelman takia, tyydyn yleensä vain surffaamaan kanavat läpi – joskus sieltä osuu kohdalle jotain kivaa, useimmiten ei. Varsinkin lauantai-illat ovat kanavalla jos toisellakin varsinaista soopaa täynnänsä. Kulttuuripitoisista ohjelmista pidän, mutta miten ne tuntuvatkin yleensä alkavan vasta lähempänä puolta yötä, kun pitäisi jo mennä nukkumaan?

Saksalais-ranskalainen yhteistyökanava ARTE, jonka pääkonttori on muuten Strasbourgissa aivan parlamenttirakennuksen vieressä, lähettää mielenkiintoista ja tasokasta ohjelmaa. ARTElta katsoin syksyllä ruotsalaissarjan Maan povessa. Pidin siitä kovasti ja olin iloinen huomattuani, että ruotsin kielen taitoni riitti ymmärtämään ohjelman. Tällä hetkellä siellä näkyisi olevan tarjolla mm. dokumentti Aki Kaurismäen elokuvan Le Havre tekemisestä. Näitä ohjelmia voi myös kivasti katsoa netistä, yleensä vieläpä viikon ajan ja alkuperäiskielellä!


Netflix minulla on entisen suhteen peruina enkä edes maksa sitä itse. En tiedä, hankkisinko sitä itselleni varta vasten, niin toisaikaista on senkin katselu. Tiedän taipumukseni koukuttua sarjoihin, joten itse asiassa välttelen niitä. Muutama kuukausi sitten katsoin sarjat Midnight Dinner Tokyo Stories sekä Grace and Frankie. Etuna molemmissa on jaksojen lyhyys, Tokion yöhön pääsi kerralla mukavasti vain 20 minuutiksi. Jane Fondan ja Lily Tomlinin tähdittämän sarjan jaksot kestävät puolisen tuntia. Grace ja Frankie -sarjasta tuli viikko sitten saataville kolmas kausi, ja se on toki katsottava!

Olen napsinut suosikkilistalleni myös erilaisia dokumentteja, ruokajutut etunenässä. Chef’s Table -sarjasta on täällä tarjolla myös ranskalaiskokeista kertovat erilliset jaksot. Metronome taasen on ranskalainen dokumentti, jossa perehdytään historiaan Pariisin metroasemien menneisyyden kautta. Neliosainen dokumentti perustuu näyttelijä ja historian harrastaja Lorànt Deutschin kirjaan, ja kirjailija itse toimii sarjassa kertojana.

Elokuvat, dokumentit ja sarjat ovat oivaa katseltavaa, mutta kun aikaa on rajallisesti, on tehtävä valintoja. Se aika, joka työn, kotihommien, urheilun ja opiskelun jälkeen jää vapaaseen käyttöön, on todella lyhyt ja siihen pitäisi saada mahtumaan niin paljon kaikkea kivaa, että vuorokauden 24 tuntia eivät koskaan tunnu riittävän. Nukkumisesta en voi enkä halua nipistää, jääköön siis tv:n tuijottelu edelleenkin listan pohjimmaiseksi.

 

Sosiaalinen media arjessa

Published 11.3.2017 by ainosalminen
img_0264

Näkymä Luxemburgin vanhasta kaupungista Kirchbergin eurokorttelille.

Facebookissa on alkuvuodesta pyörinyt arkikuvahaaste, johon minäkin täysin tapojeni vastaisesti osallistuin: seitsemän päivää ja seitsemän kuvaa arjestani, ei rakennuksia eikä ihmisiä. Haasta joka päivä uusi ystävä mukaan (en haastanut!). Kuvien kyytipojaksi kirjoitin muutaman lauseen päivän fiiliksistä ja tapahtumista kuvan ulkopuoleltakin. Oikeastaan ihan hauska tapa kertoa hieman itsestään ja arjestaan. Oma päivitystahtini sosiaalisessa mediassa on kautta linjan aika harva, mutta kerran nyt näinkin.

En tosiaan yleensä lähde mukaan näihin nykyajan digitaalisiin kiertokirjeisiin. Kiertokirje?? Niin, sellaisia minun nuoruudessani kirjoitettiin, ennen tietokoneita, sähköposteja ja sosiaalista mediaa! Kynä käteen ja kopioimaan ja sitten kirjeitä juoksuttamaan postiin, jos saaja ei sattunut istumaan samassa luokkahuoneessa 🙂 Yhtä lailla tuon aikakauden ystäväkirjat ovat nykyisin siirtyneet nettiin ja erityisesti Facebookiin. Ystäväkirjojen etuna oli, etteivät tiedot levinneet Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulle asti. Pahat kielet kyllä saattoivat koulun pihalla juoruta ja kirja joutua välillä vääriin käsiin. Silloin nolotti, välillä jopa tuntui kuin maailmanloppu tulisi. Nykyisin henkilökohtaiset tiedot leviävät aivan eri mittakaavassa, pysyvästi.

img_0353

Ulkoilmataidetta kotikorttelin uimahallin edustalla.

Internetissä ja somessa häiritsee, että evästeiden vuoksi oma nettikäyttäytyminen on mainostajien tiedossa ympäri maailman. Ottaa pattiin, että puhelinnumerojen vaihtaminen uuden tuttavuuden kanssa johtaa siihen, että hänen naamakirjaprofiiliaan tyrkytetään minulle ja luultavasti omaa profiiliani hänelle. Herra ties, mitkä kaikki tärkeät tiedot rekisteröityvät ei-toivottujen tahojen palvelimille. Mielelläni pitäisin tiukemmin kiinni yksityisyyteni rajoista, mutta tämä peli on kyllä menetetty jo aikoinaan aivan nettihistoriani alkumetreillä.

Toinen murheen aiheuttaja on somettamiseen tuhrautuva aika. Omalla kohdallani on tosin somettamisen sijasta puhuttava somessa roikkumisesta. Sen sijaan, että aktiivisesti tuottaisin sisältöä tai osallistuisin keskusteluihin, pörrään sivulta toiselle välillä aika päämäärättömästikin. Tämähän ei tietenkään ole somen vika, vaan ongelma on ns. ratin ja penkin välissä. Jotain pitäsi siis tehdä. Somelakko kuulostaa turhan radikaalilta jutulta. Tosissani ole sitä koskaan edes pohtinut, mutta pitäisi pyrkiä kohtuukäyttöön tässäkin.

img_0416

Iloa ja väriä kotiin. Tulppaanit ovat upeita.

Arkikuvahaaste osui minulla Strasbourgin täysistunnon kohdalle, joten työasiat olivat useampanakin päivänä kuvien aiheena. Töiden lisäksi viikkooni mahtui kuvakimaran perustella myös kahvinjuontia, pudonneiden nappien ompelua ja leffakäynti. Tavallista elämää ja perusarkea, niin kai olikin tarkoitus. Mukavaa oli seurata myös monien ystävien arkea tällä tavoin. Sosiaalinen media – Facebook, Twitter ja Instagram – kuuluu arkeeni niin hyvässä kuin pahassakin. Se antaa ja se ottaa, pikkusormen lisäksi joskus jopa koko käden. Pitää pysyä valppaana ja keskittyä niihin kivoihin juttuihin, virtuaalisiin ja todellisiin.

 

Asuntokaupat Luxemburgissa

Published 20.11.2016 by ainosalminen

fullsizeoutput_9b

Kesästä ja grillailusta nautin ensi vuonna jollain toisella parvekkeella.

Päätös myydä oma asunto ja muuttaa lähemmäs keskustaa on nyt konkretisoitumassa. Tapasin kaksi kiinteistövälittäjää, kuuntelin heidän arvioitaan sopivasta myyntihinnasta ja asuntomarkkinoiden nykytilasta. Vertailin tarjouksia ja yritin tehdä järkevän valinnan siitä, kumpi heistä saa ryhtyä kauppaamaan asuntoani. Ei ollut helppoa. Potentiaalinen hintahaarukka oli iso – aikamoinen dilemma tehdä päätös ilmoitukseen laitettavasta hinnasta, kun yhtäaikaa pelkää lähtevänsä myymään liian halvalla ja toisaalta taas pelottavansa ostajat pois liian korkealla summalla.

Syteen tai saveen, tein päätöksen ja allekirjoitin välittäjän kanssa myyntisopimuksen. Italialainen Piero lupasi tehdä hyvät kaupat puolestani, ja minä annoin hänelle siihen neljäksi kuukaudeksi yksityisoikeuden. Nyt kädet kyynärpäitä myöden ristiin, että homma toimii. Nostalgia-aalto hulahti ylitseni kun tajusin, että tämä on nyt menoa. Runsaan kymmenen vuoden muistot jäävät pian tänne nurkkiin uusia asukkaita kummittelemaan. Seuraavassa hetkessä kuitenkin jo suunnittelin muuttoa ja tein listaa kaikesta siihen liittyvästä.

Projekti notkahti liikkeelle kun välittäjäni Piero saapui luokseni ammattikuvaajan sekä firmansa toisen välittäjän kanssa. Kuvista tuli oikein hyviä, vaikka laajakulman vuoksi huoneiden vinot seinät vaikuttavat entistäkin vinommilta. Kuvista kymmenen päätyi netti-ilmoitukseen. Kävimme välittäjien kanssa vielä läpi joukon kysymyksiä, jotka saattaisivat potentiaalisia ostajia kiinnostaa: taloyhtiön lämmitystekniikka, energialuokka ja tulevat remontit. Nyt vain odottelen, koska puhelin soi ja saan Pierolta tiedon ensimmäisistä ostajakandidaateista.

Piero huolehtii puolestani kaikesta. Juuri sitä halusinkin ja siitä palvelusta olen valmis maksamaan. En halua päivystää puhelimessa, esitellä asuntoani ja kuunnella kävijöiden kommentteja asunnostani enkä hoitaa paperisotaa. Riittää, että vedän nimeni alle myyntisitoumukseen ja sitten myöhemmin notaarin laatimaan kauppakirjaan. Omassa muutossa ja uuden asunnon hankinnassa on tarpeeksi touhua ja stressiä, yhtään lisää en kaipaa.

img_1364

Menneen talven lumia

Luxemburgissa asuntokaupoissa kauppakirjan laatii aina notaari. Sitä ennen allekirjoitetaan myyntisitoumus ”compromis de vente”, joka nimensä mukaisesti sitoo molempia osapuolia jo ennen kauppakirjan allekirjoittamista. Sitoumukseen kirjataan henkilötietojen, kaupan kohteen ja myyntihinnan lisäksi lähes aina lauseke, joka suojaa ostajaa ja vapauttaa hänet ostovelvoitteesta siinä tapauksessa, että pankki ei myönnä hänelle rahoitusta. Muussa tapauksessa kaupan peruva osapuoli – olipa se myyjä tai ostaja – on velvollinen maksamaan sitoumuksessa mainitut korvaukset ja välityspalkkion.

Sovittuna päivänä notaari ja kaupan osapuolet kokoontuvat saman pöydän ääreen. Monisivuinen kauppakirja luetaan ääneen, ja notaari varmistaa mm. että ostajan varat eivät ole peräisin rahanpesusta tai muusta epäilyttävästä lähteestä. Hän myös huolehtii kauppakirjan rekisteröimisestä. Rekisteröintimaksu ja notaarin palkkio ovat yhteensä 7% kauppahinnasta, ja ne maksaa ostaja. Tätä varten Luxemburgin valtio myöntää enimmillään 20 000 euron verohuojennuksen ostajaa kohti. Pariskunnan tehdessä talokauppoja heidän etuutena saamansa 40 000 euroa ovat Luxemburgin talohinnoilla todellakin tarpeeseen!

Liekö urbaanilegenda vai mikä, mutta loppukevennykseksi tarjoilen teille tarinan eräästä asuntokaupasta:

Vanhempi, ilmeisestikin hieman huonomuistinen rouvashenkilö oli myymässä asuntoaan nuorelle pariskunnalle. Tilaisuudessa oli väkeä enemmänkin, rouvan lapset olivat äitinsä tukena notaarin luona. Notaari luki kauppakirjaa ja rouvalta taisi jo ehtiä unohtua, mikä tilaisuuden luonne oli. Hän nimittäin kysyi ostajien allekirjoituksen jälkeen ”Ovatko nämä nuoret nyt sitten naimisissa?”. Kaipa paikallinen siviilivihkiseremonia kaupunginjohtajan luona sitten muistuttaa kovasti asuntokauppojen tekoa notaarin luona. Mene ja tiedä, itselläni on kokemusta vain jälkimmäisestä 🙂

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näin komeaa iltataivasta saa asunnon uusi omistaja ihailla.

Mä lähden stadiin

Published 1.11.2016 by ainosalminen

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tervehdys täältä blogihiljaisuuden syvyyksistä. Syksy tuli, lehdet lähtivät puista ja kohta lähtee emäntä talosta.

Joskus on hyvä ottaa pari askelta taaksepäin ja katsoa asioita uudesta perspektiivistä, vähän kauempaa siis. Minä katsoin maailmaa polkupyörän satulasta käsin ja valaistuin. Yksi asia johti toiseen, ja olenkin laittanut elämääni uuteen järjestykseen sellaisella ”halki-poikki-pinoon” – meiningillä. Muutoksia kehotetaan yleensä tekemään yksi kerrallaan tai muuten vain harkiten. Ei siitä hyvää seuraa jos yrittää liikaa ahnehtia. Keikauttaa kaiken päälaelleen, ottaa suorituspaineita ja lyyhistyy lopulta taakan alle. Paha mieli siitä tulee, niinhän?

Ei tullut paha mieli, muutospohdinnat vain veivät mennessään eikä aikaa ole nyt riittänyt ihan kaikkeen. Blogi-ressu on saanut kärsiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vähän kyllä kirpaisee ajatus, että tässä keittiössä porisee kohta jonkun muun padat.

Kaikki alkoi siitä, kun päätin eräänä kauniina syyskuisena päivänä mennä polkupyörällä töihin. Kerta se on ensimmäinenkin. Olin ekaluokkalaisen mentaliteetilla käynyt edellisenä sunnuntaina testaamassa reitin, että varmasti osaan perille pyöräteitä pitkin, uuden näköalahissin kautta ja sitten punaisen sillan yli. Kellotinkin matkani –  35 minuuttia. Syntymäpäiväni aattona sitten saavuin toimistolle selkä märkänä ja tukka kypärän alla liiskaantuneena mutta hymy huulilla. Mikä suoritus! Olin onnistunut jättämään auton talliin ja hyppäämään mukavuusalueeni ulkopuolelle. Työpäivän jälkeen piipahdin asioimassa läheisessä kauppakeskuksessa ja sen jälkeen hurautin vielä teatteriin. Illan jo pimettyä kytkin valot pyörääni ja tanssiesityksen kuviot mielessäni polkaisin alamäkeen kohti kotia.

Tästä alkoi intensiivinen mentaalinen prosessi ja se päättyi siihen, että asuntoni on nyt myynnissä.

Haluan kaupunkiin. Haluan olla lähempänä kulttuuririentoja, polkaista lauantaiaamuna torille ja hengailla keskustan ihmisvilinässä. Ihan pelkässä pyöräilyinnossani en tätä päätöstä toki tehnyt, mutta näin pienestä seikasta lumipalloefekti lähti käyntiin. Aikani täällä esikaupunkialueella on nyt tullut päätökseen. Luxemburgilaisia naapureitani en jää kaipaamaan, vaikka kadonneen marokkolaisvaimon arvoitus jäänee ikuisesti ratkaisematta.

Pientä sydämentykytystä olen tuntenut jo usemmankin kerran, kun olen kuitenkin tässä asunnossani jo 12 vuotta viihtynyt. Onko tässä nyt mitään järkeä? Joudunko ojasta allikkoon? Tulenko katumaan? Who knows. Voihan nuo kysymykset esittää toisinkin. Kadunko, jos en nyt lähde?

Päätösten teko ei ole vaakaihmisten vahvuus, ja olisin aivan mainiosti voinut vatvoa muuttoa kuukausitolkulla ja sitten varoivaisuuksissani päättää haudata koko idean. Joskus vain on hyvä uskaltaa tehdä asiat ihan toisin kuin yleensä.

Mä päätin uskaltaa. Mä lähden stadiin.

 

Ulkosuomalaisuudesta

Published 11.6.2016 by ainosalminen


London and beyond -blogin ihana Leena kirjoitti ulkosuomalaisuuden hyvistä ja huonoista puolista ja haastoi myös meitä muita tekemään saman. Haasteeseen on tartuttu innolla ja muutaman postauksen aiheesta olenkin jo ehtinyt lukemaan. Meitä on täällä blogimaailmassa monenmoista tapausta, taidan itse olla sieltä vanhemmasta päästä yli 20 vuoden kokemuksella. Ehkä tästä perspektiivistä johtuen kirjoitukseni on hieman muista poikkeava.

Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen on meillä kaikilla omanlaisensa, lähtö- ja nykytilanteesta riippuen. Kotimaahan jäänyttä perhettä ikävöidään, loskakelejä ei niinkään. Ammatilliset haasteet ja oman itsensä kohtaaminen ovat monen listalla korkealla ja hajurako suomalaiseen yhteiskuntaan koetaan positiivisena. Itse lähdin sinkkuna ja lapsettomana Luxemburgiin työtarjouksen saatuani. Pidin lähtöäni itsestään selvänä, kun sain kielenkääntäjän koulutustani vastaavan työpaikan ja mahdollisuuden käyttää kielitaitoani siten myös työn ulkopuolella. Sinkkuna ja lapsettomana olen myös pysynyt, joten olen saanut järjestää elämäni ja olemiseni oman makuni mukaan.

Kaukokaipuulla tai seikkailunhalulla ei siis ollut osuutta asiaan, mutta täällä sitä nyt kuitenkin ollaan!


Ulkosuomalainen – ai minä vai? Tämä oli ensimmäinen asia, joka kirjoitukseni sisältöä miettiessäni tuli mieleen. Niin, kyllähän minä määritelmän mukaan olen ulkosuomalainen. Täytän vaatimukset. Mutta tunnenko itseni sellaiseksi? Mitä tässä kohtaa nyt pitäisi tuntea? Lähdin aikoinani pelkällä menolipulla eikä toinen jalka ole koskaan ollut Suomessa – en ikävöi maata, sen ihmisiä enkä sukulaisiani. Olen aina voimakkaasti kokenut, että minun perheeni on minä itse, yhden hengen ydinperhe.

Alkuvuosina yhteyttä pidettiin kirjein ja harvemmin puhelinsoitoin. Ei ollut internettiä eikä Facebookin tukiryhmiä. Täällä odotti kuitenkin kiva työyhteisö ja sadoittain muita ulkosuomalaisia ja -maalaisia. Loksahdin paikalliseen elämänvirtaan luonnikkaasti, vaikka edelleenkään en puhu luxemburgin kieltä eikä lähipiiriini kuulu paikallisia. Suomen luonto on kaunis, veden läheisyys hieno asia. Kirpeät pakkaskelit ja kimaltelevat hangetkin ovat muistissa. Mutta en ole niidenkään perään haikaillut. Samassa ajassa kuin lentäisin Suomeen, pääsen autolla Atlantin rannikolle osterilautasen ääreen tai Alpeille vaeltamaan.

En tiedä, onko minulla ulkosuomalaisen identiteettiä. En edes oikein ymmärrä, mikä se voisi olla. Seuraan kotimaan asioita tiiviisti, monesti ilahdun hyvistä uutisista ja inspiroivista ihmisistä. Välillä voin vain pyöritellä päätäni negativismin ja mollaamisen kulttuuria ihmetellessäni. Kahvitunnilla mielelläni huomautan keskustelussa, miten tietyt asiat Suomessa toimivat täkäläiseen verrattuna sutjakkaasti. Ylpeänä nyökkäilen, kun kuulen ulkomaalaisen suusta hehkutusta talvisodan ihmeestä. Nappaan milloin vain lähikaupasta pullon viiniä ostosteni joukkoon, vaikkapa myöhään illalla auton tankkauksen yhteydessä huoltoasemalta.


Niin, yksi asia on täällä paremmin, toinen taas kenties Suomessa.

Vietän täyttä elämää. Olen vapaa. Sen takaa hyvä työpaikka, jonka tähden aikoinani Suomesta lähdin. Olen vapaa, koska ikä ja kokemus ovat opettaneet uskomaan itseeni ja elämään itseni näköistä elämää. Haluan uskoa, että näin olisi, vaikka olisin jäänyt Suomeen tai eksynyt Luxemburgin sijasta muualle.

Olen Aino. Elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Sattuman oikusta myös suomalainen ja ulkosuomalainen.

KonMari ja minä – henkien taisto

Published 10.4.2016 by ainosalminen

 

Ei pelkkiä keittokirjoja, vaan myös muistoja matkoilta maailman eri kolkissa.

Kaikennäköisiä muistoja ja hauskoja juttuja palaa mieleen, kun penkoo tavaroitaan. Siis tavaroita, joiden olemassaolon on lähestulkoon unohtanut. Käytin pääsiäisen pyhät Amorphiksen keikkailtaa lukuunottamatta rauhalliseen oleiluun kotosalla, kelitkään eivät sen kummemmin suosineet ulkoilua. Keskityin lukemiseen, nuhaisen olon paranteluun inkivääriteellä ja kas, kunka ollakaan, kirjahyllyn ohi kävellessäni aloin pohtimaan, miksi minulla on vieläkin niin paljon erilaisia keittokirjoja.

Totuushan on, että nykyään reseptit tulee etsittyä internetistä. Jääkaapissa on vain valo ja tuore kurkku. Mitä teen? Etsin apua blogeista, ruokasivustoilta tai tietokoneelle tallentamistani resepteistä. Samoin kaikki paistoajat, maustamisvinkit sun muut löytyvät parilla klikkauksella eikä ole enää tarpeen kahlata läpi kirjoja tuntikausia. Mutta mutta, mitä tehdä kun ihminen vaan tykkää kirjoista, nauttii niiden selailusta ja inspiroituu kauniista kuvista. Leikin ajatuksella, ettei keittokirjoille omistettua hyllyä enää olisi….

Ehkäpä siinä olisi tilalla muita kirjoja, ihan joku muu hylly tai kaappi ja tilaa muille tavaroille. Jaa niin mille tavaroille? Koti on jo nytkin tyhjää täynnä…. ensin tein suursiivouksen ja raivasin tilaa miehelle ja hänen tavaroilleen. Nyt hänen muutettua pois tyhjää tilaa kaapeissa piisaa.

Voisin toki riehaantua ja shopata hulluna talon täyteen uutta ”roinaa”. Shopping therapy? Ei. Itse asiassa haluan vieläkin jatkaa turhasta ja tarpeettomasta luopumista. Prosessi on hidas, etenkin kenkien suhteen. Viime viikolla onnistuin heittämään roskiin viisi paria ja laittamaan sivuun kierrätykseen kolme muuta. No siitä ei vielä isoa aukkoa kenkäkaappiin tullut 🙂

Sukat somasti järjestyksessä.

Viime aikoina ei ole voinut välttyä törmäämästä KonMariin, tuohon kaaoksen hallinnan ja kodin järjestämisen uuteen raamattuun. Kurkkasin Marie Kondon nettisivuille ja lukaisin sieltä otteita tämän japanilaisen daamin kirjoituksista. Hieman hömpältä vaikutti, mutta olen ymmärtänyt, että konkretiaakin löytyy, jos vaivautuu selaamaan teoksen tarkemmin läpi. No, kirja löytyy parinkin kaverin hyllystä ja saan sen lainaksi lähiaikoina.

Kirjaa odotellessa olen jo toteuttanut pystyynviikkaamista. Mikä oiva idea!! Nyt ei tarvitse hermokimppuna penkoa alusvaate- ja sukkakoreja tai kaataa niiden sisältöä sängylle jotain löytääkseen. Muita vaatteita varten ei koreja kaapeissa ole, mutta onneksi siivoojani tuntuu olevan oman elämänsä KonMari – näin tiukkaan silitettyjä ja viikattuja vaatepinoja en ole eläissäni nähnyt 😀 😀

Kiitos näppärän siivoojan, kaappini pysyvät järjestyksessä,

 

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

I Basically Travel

Musings and observations of a rucksack traveller

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

Vastaisku ankeudelle

- ja joskus vähän muutakin

sannan kupla

Ajatuksia maailmalla. / Thoughts overseas.

Our Osaka Blog

A British-Finnish family's experience of living in Japan

Terkkuja Leilalta Italiasta!

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Elämä, ihmiset ja ilmiöt nelikymppisen mediatyöläisen silmin

Kuulumisia Kataloniasta

Elämää Espanjan Kataloniassa, vuorilla ja rannikkokaupungissa

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.

Langanlaiha

- ja joskus vähän muutakin