Pariisi

All posts tagged Pariisi

Työmatka Pariisiin: politiikan kulisseissa

Published 25.2.2017 by ainosalminen

Tämän pöydän takana työskentelevät pariisilaiskollegani Ranskan parlamentin alahuoneen täysistuntojen aikana.

Työhöni Europan parlamentissa on aivan ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta aina liittynyt matkustelu. Olenpa sitten koordinoinut täysistuntojen äänestyksiä tai laatinut niiden pöytäkirjoja, säännöllinen reissaaminen Strasbourgiin ja Brysseliin on kuulunut toimenkuvaan. Vaihtelu virkistää, joten olinkin todella innoissani, kun kuulin mahdollisuudesta päästä työvierailulle Pariisiin tutustumaan siihen, miten Ranskan parlamentin alahuoneen pöytäkirjayksikkö toimii.

Esimieheni henkilökohtaisten kontaktien kautta saimme kutsun Pariisiin. Kun parlamentin hallinto näytti vihreää valoa vierailullemme, tulikin jo kiire lähteä, sillä lähestyvien presidentin- ja parlamenttivaalien vuoksi Ranskan parlamentin lainsäädäntökausi loppuu jo helmikuussa.

Helmikuun toisella viikolla, muutaman päivän varoitusajalla kuusihenkinen delegaatiomme lähti suurnopeusjunalla kohti valon kaupunkia.

img_0215

Tutustumiskierros Palais Bourboniin pariisilaiskollegojen johdolla.

Ensikosketus pariisilaiskollegoihin otettiin lounaspöydän ääressä, mitenkäs muuten! Hyvän omantunnon lounas ”Menu bonne conscience”, joka lupasi makuelämyksiä vähillä kaloreilla, vaikutti hyvältä vaihtoehdolta, sillä illaksi oli tiedossa lisää herkuttelua. Tutustuminen puolin ja toisin sujui mutkattomasti ja juttu luisti. Kollegamme hallitsivat hekin useampia kieliä, vaikka eivät niitä omassa työssään suoraan kenties tarvitsekaan. Löytyipä joukosta jopa jonkin verran suomea osaava henkilö! Ensimmäinen päivämme Pariisissa alkoi siis aivan loistavasti hyvän ruoan äärellä ja mielenkiintoisessa seurassa.

Päivän virallisempi ohjelma alkoi täysistuntosalin lehtereillä. Pääsimme seuraamaan hallituksen kyselytuntia. Puhetta johti vuonna 2012 alahuoneen puhemieheksi yli 30-vuotisen edustajanuransa päätteeksi valittu Claude Bartolone. Hän piti tiukasti huolta puheaikojen noudattamisesta. Kello tikitti ja nuija kopahti. Tästä voisivat omankin parlamenttini puhemiehet ottaa oppia!

Toinen istuntosalin komeista sisäänkäynneistä.

Täysistunnosta minulla ei ole kuvia, sillä turvallisuussyistä käsilaukut, puhelimet, kamerat ja jopa herrasmiehiltä puvuntakin taskusta usein löytyvä kuulakärkikynäkin oli jätettävä narikkaan ennen metallinpaljastuslaitteen läpi kulkemista. Seuraavana aamuna ennen istunnon alkamista pääsimme paremmin tutustumaan historialliseen Palais Bourboniin ja johan alkoi kamera räpsyä!

Palais Bourbonissa sijaitsee istuntosali, kansalliskokouksen käsittämättömän komea kirjasto ja toinen toistaan upeampia saleja ja käytäviä. Kaiken tämän hulppeuden keskellä saavat kollegamme työskennellä, täyttää aistinsa ihailemalla Delacroix’n ja muiden taiteilijoiden teoksia. He nousevat marmoriportaita pitkin työhuoneisiinsa, joissa korkeiden kattojen alla sekoittuvat moderni teknologia ja antiikkihuonekalut. Kyllä kelpaa lepuuttaa katsettaan työn lomassa, kun ikkunasta voi ihailla Pariisin valoja!

Jokaisessa työssä on toki hyvät ja huonot puolensa. Turha ryhtyä kadehtimaan. Kysyinkin eräältä kollegalta, tottuuko tuohon kaikkeen loisteeseen. Hän vakuutti, että kyllä tottuu. Alkuun häneltäkin leuat olivat tosin loksahtaneet monesti auki tajutessaan, minkälaisessa ympäristössä hän tulisi työtään tekemään.

Hôtel de Lassay’n ja Palais Bourbonin yhdistävässä hallissa (Salle des Pas-Perdus tai toiselta nimeltään Salon de la Paix) kansalliskaartin nuoret ja ryhdikkäät sotilaat univormuissaan muodostivat kunniakujan puhemiehelle, joka kiirehtii Hôtel de Lassay’ssa sijaitsevasta asunnostaan kohti istuntosalia. Tämä perinne on ollut muuttumaton jo Ranskan vallankumouksesta lähtien ja sillä on myös syvempi symbolinen merkitys: se muistuttaa armeijan velvollisuudesta suojella tasavaltaa.

Juttua tästä matkasta riittäisi vaikkapa toiseenkin kirjoitukseen. Jo rakennus itsessään oli upea ja mielenkiintoinen. Historiallisia rakennuksia Pariisissa riittää ja kiinnostus niitä kohtaan on suuri: kerran vuodessa järjestettävät Journées du Patrimoine (Euroopan kulttuuriympäristöpäivät) avaavat mahdollisuuden päästä kurkistamaan muina aikoina kiinni pysyvien ovien taakse. Jonot kiertävät usein koko korttelin!

Toki meidän vierailuumme kuului tässä mainittujen kohokohtien lisäksi paljon arkisempaakin toimintaa. Kuuntelimme esitelmiä, tutustuimme tietotekniikkaan ja kävimme keskusteluja työmenetelmistä. Kollegamme lupasivat tulla vastavierailulle. Toivottavasti pystymme tarjoamaan heille yhtä antoisan tutustumiskäynnin kuin mistä itse saimme nauttia.

img_0136

Kun kuusi herkkusuuta lähtee Pariisiin, niin pitkä päivä päättyy pitkään illalliseen!

Nuoruuteni Pariisi, osa 2

Published 14.8.2015 by ainosalminen

 

Kuva: ©Tuula Salminen / Soolonamaailmalla

 
Nuoruuteni Pariisin tarinan ensimmäisessä osassa päästiin kuin päästiinkiin junalakosta huolimatta pois  lähiöstä. Pariisin keskustassa minua odottikin täysin erilainen meininki: überporvallisesta ydinperheestä liberaaliin yksinhuoltajaperheeseen! Eikä mihinkään tavalliseen yksinhuoltajaperheeseen. Vuonna 1986 Ranskassa ja eikä edes Pariisissa lienyt kovin tavallista törmätä isän ja pojan muodostamaan huusholliin.

Pari ensimmäistä päivää vietin uudesta perheestä pois lähtevän ruotsalaisen au pair -tytön kanssa samassa huoneessa ja sain häneltä samalla pikakurssin talouden hoitamiseen: silitetyt kauluspaidat viikataan, eikä niitä laiteta henkarille; lattia pestään kaksi kertaa viikossa (eläinten takia); omat pyykit voi laittaa pyykkikoppaan, Mösjöö hoitaa pyykinpesun ja samaan koneeseen mahtuu miesväen kalsareiden sekaan au pairinkin pikkupöksyt 🙂

No kukas tämä tällainen Mösjöö sitten oikein oli? Jean-Christian Ricard ja hänen 5-vuotias poikansa Pierre-François asuivat kahden miehen talouttaan Montparnassen aseman kyljessä. Keittiön ikkunasta saattoi katsella alas raiteille ja seurata Länsi-Ranskaan matkustavien ja sieltä saapuvien touhuja. Aseman ympäristössä oli ja on tietenkin edelleenkin lukuisia bretagnelaisten perustama ravintoloita, joissa tarjoillaan suolaisia ja makeita lättyjä (”crêpes”) ja siideriä palan painikkeeksi. Aikoinaan Ranskan maaseudulta ”isolle kirkolle” lähteneet jäivät useimmiten saapumisaseman nurkille ja muodostivat sinne oman yhteisönsä.  

 JC ja PF, kuten mösjöö itse isä-poika -tiiminsä jäseniä nimitti, elelivät kahdestaan, sillä pojan äiti oli lähtenyt lukuvuodeksi Bostoniin tutkijaksi edellisestä suhteesta syntyneen tyttärensä kanssa. En edes tiedä, olivatko Pierre-Françoisen vanhemmat koskaan asuneetkaan yhdessä, mutta heidän välinsä olivat loistavat. Intellektuelleja ihmisiä ja tohtorintutkinnot plakkarissa molemmilla. JC työskenteli kirjankustantamossa ja PF:n äiti Catherine, kuuluisan matemaatikon Claude Chevalleyn tytär, oli Ranskan kansallisen tutkimusinstituutin CNRS:n tutkija. Olohuoneessa kunniapaikalla oli iso kirjahylly, josta taisi välillä opuksia tipahdella lattiallekin, kun mösjöö lounastunnilla pani tuulemaan rakastajattarensa kanssa sen viereisessä vuoteessa. Asunnon pienuuden vuoksi vain PF:llä ja minulla oli omat huoneet.

Muita perheenjäseniä olivat pitkäkarvainen collie ja vitivalkoinen kissa, joiden karvojen imurointi tummanpunaisesta kokolattiamatosta kävi kyllä treenistä!! Tärkeä henkilö lähipiirissä oli PF:n äidinäiti Sylvie Chevalley. Tämä hienostokaupunginosassa asunut charmantti ja tietenkin erittäin kultivoitunut rouva oli eläkkeellä Comédie française -teatterin kirjaston- ja arkistonhoitajan toimesta. Hänen luonaan vietimme koko perheen voimin joulua ja PF:n kanssa kävimme silloin tällöin vierailulla myös keskiviikkoisin, jolloin ei ollut koulua.  ”Kyllähän JC poikaansa rakastaa, mutta ei hänellä isänlahjoja kyllä ole nimeksikään”, huokasi Mme Chevalley kerran 😄

Tuolle vuodelle sattui yksi Pariisin kylmimmistä ja lumisimmista talvista miesmuistiin. Kaduilla näkyi huvittavia tapauksia, kun mitä ilmeisimmin paikallisilla ei yleensä ollut tarvetta varsinaisille talvijalkineille. Sekä miehiä että naisia liukasteli jalkakäytävillä muovipussit pikkukenkien suojana! Kylmää oli meillä asunnossakin toisinaan, joten senkin vuoksi tutustuin laajasti Pariisin elokuvateattereihin. Jokaisena viikonpäivänä oli aina jossain teatterissa tarjolla opiskelijahintainen lippu. Rahaa ei ollut tuhlattavaksi asti, joten kevään tullen lisäsin kulttuurielämyksiini kirkkojen ilmaiset urkuresitaalit. Joskus sain myös JC:ltä lippuja näytöksiin ja tapahtumiin, mm. Pariisin kirjamessuille.

Kuva: ©Tuula Salminen / Soolonamaailmalla

 

Viikonloppuisin nautiskelin ihanasta rauhasta, sillä ”pojat” lähtivät aina perjantaisin jo heti koulun päätyttyä maalle, JC:n kotikaupunkiin Toursiin. Pientä bilettämistäkin oli silloin ilmassa, kun tiiviin suomalaistyttöjen porukan kanssa istuttiin iltaa tai lähdettiin baarikierrokselle. Sunnuntai-iltana perheen miehet palasivat pääkaupunkiin ja silloin syötiin maukasta grillattua kanaa. Myös muita lihoja löytyi tuliaiskassista, sillä JC oli vakaasti sitä mieltä, ettei koko Pariisista enää löytynyt kunnon lihakauppaa! Tässä asia, joka ei mielestäni ole edelleenkään muuttunut: ranskalaisilla on tiukka mielipiteensä siitä, mistä parasta ruokaa löytyy. Vähän samalla tavalla kuin ymmärtääkseni italialaiset väittelevät parhaasta kahvista 😄

Runsaat kuusi kuukautta vietin Ricardin miesten apurina ja nautin elämästä Pariisin sykkeessä. Hain pojan koulusta kotiin syömään lounastunnilla ja huolehdin hänestä koulun jälkeen, kunnes isänsä palasi töistä. Sen lisäksi siliti pyykit ja pidin kaaoksen hallinnassa asunnolla. Iltaisin ja viikonloppuisin harrastin pienen budjetin huveja, kulttuuria ja ihmisten ja elämänmenon ihmettelyä. Ranskan kieli alkoi luonnistua pikku hiljaa ja yliopistoon palasi seuraavana syksynä monta kokemusta rikkaampi opiskelija. 

Pariisi on minulle edelleenkin rakas matkakohde. En ole haaveillut siellä asumisesta, sillä suurkaupungissa on suurkaupungin ongelmat. Hienoa siellä on aina käydä, ja tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun se on tuossa aivan naapurissa. Ilmaiskonsertit ovat vaihtuneet teatterinäytöksiin ja huone pikkukolmiossa hotellin palveluihin. Kaipa minä itsekin olen hieman muuttunut 😊😊

Nuoruuteni Pariisi, osa 1

Published 14.6.2015 by ainosalminen

Otsikko kuulostaa kovin hemingwayläiseltä, mieshän kirjoitti samannimisen teoksen hurvitteluistaan 1920-luvun Pariisissa, joka julkaistiin tosin postuumisti. Minä ajattelin palata ajassa hieman taaksepäin jo nyt. Ihan siltä varalta, että omia Pariisin päiväkirjojani ei kukaan katsoisi julkaisemisen arvoisiksi. Expatti oli Ernestkin, mutta siihen ne meidän yhtymäkohdat sitten jäävätkin. Vauhtia ja värikkäitä tilanteita kuului minunkin ”nuoruuteni Pariisiin”, mutta omat juoksuni valon kaupungin yössä jäävät vertailussa auttamatta kuuluisan kirjailijan jälkeen.

Lähdin vähän päälle kaksikymppisenä piikomaan Pariisiin. Vuosi au pair -tyttönä auttoi todentotta itsenäistymään ja pääsin kiertämään muutakin kuin tahkoa – kuten sanonta kuuluu. Takana oli kieliopintoja jo lukion lyhyen oppimäärän verran ja siihen päälle kaksi yliopistovuotta Turun Aurakadulla silloin sijainneella kielenkääntäjälaitoksella. Syksyllä 1986 lähdin siis suorittamaan pakollista kieliharjoittelua ja varasin siihen koko lukuvuoden. Takaisin palasin heinäkuussa 1987, puhuin ranskaa kuin papupata, kirosanoja ja katukieltäkin olin oppinut ihan kotitarpeiksi. Nuo taidot ovat kyllä olleet ihan tarpeen, sillä muutama napakka lauseenparsi on oiva keino saada vaaleaa turistia sitkeästi kadulla jahtaava ”suiveur” kääntymään kannoillaan ja mutisemaan ”anteeksi, luulin teitä turistiksi” 🙂

Vuonna 1986 ei ollut Skypeä eikä tekstareita 😊

Yhteiselo ensimmäisen au pair -perheen kanssa ei oikein sujunut. Kyseessä oli hyvätasoisella esikaupunkialueella asunut kaksilapsinen perhe, jossa molemmat vanhemmat olivat lääkäreitä. Edellinen au pair oli ollut kaikille hyvin rakas ja sopeutunut perheen elämään saumattomasti. Häneen minua sitten kovasti verrattiin ja huonommaksi havaittiin. Perheen vahtikoirakaan ei minusta pitänyt, todisteena siitä kaksien housujen repaleiset lahkeet! Työtehtävät sinänsä eivät olleet raskaita. Siivosin talon, silittää ei tarvinnut, hain lapset iltapäivällä koulusta ja tein heidän kanssaan läksyjä. Aamuisin vanhemmat veivät pojat kouluun samalla kun lähtivät töihin omalle vastaanotolleen. Minä hyppäsin lähijunaan ja matkasin Pariisin keskustaan kielikouluun. Tätä jatkui syyskuusta joulukuun alkuun. Sitten sain tarpeekseni.

Lähiökylä oli kuin huopatossutehdas, lapset hannasivat uutta au paria vastaan, koira pelotti päivä päivältä enemmän ja vanhemmat olivat etäisiä. Otin yhteyttä au pair -toimistoon, ja Pariisin keskustasta löytyi uusi perhe. Ilmoitin lähdöstäni ja perhe otti tiedon vastaan hämmästyneenä ja loukkaantuneena. Sovittiin, että lähden seuraavana lauantaina. Perjantai-iltana vanhempien tultua kotiin he ystävällisesti ilmoittivat, että voisin toki jo lähteä saman tien. Otin matkalaukut, kassit ja nyssäkät ja lähdin tarpomaan kohti asemaa. Ei junan junaa, ei myöskään busseja. Lakko! En ollut asiasta tietoinen, mutta perheen yhtäkkinen ystävällisyys sai minut epäilemään vahvasti, että he kyllä tiesivät lähettäneensä minut kylmään yöhön ilman mahdollisuutta päästä Pariisiin.

IMG_2064

Pariisi on kautta aikojen vetänyt puoleensa kirjailijoita.

Ulkomailla liikkuvia varoitetaan syystäkin, ettei pidä lähteä vieraiden kyytiin. Vaan minkäs teet. Kohdalleni pysähtyi kävellen liikkeellä ollut sympaattisen oloinen mies, joka tajusi minun olevan pulassa. Kassit ja matkalaukut puhuivat puolestaan! Hän kertoi tulleensa Pariisista kimppakyydillä lakon takia ja vahvisti epäilyni, ettei Gare du Nordille liikennöidä laisinkaan. Kerroin tarinani, ja hän arveli itsekin heti, ettei taakse jättämälläni perheellä ollut asiassa puhtaat jauhot pussissa. Hän asui aivan lähellä ja tarjosi minulle kyytiä naapurikylän asemalle, sillä sieltä junat liikennöivät Gare Saint-Lazarelle, joka ei kuulunut lakon piiriin. Minua ei tainnut edes ehtiä pelottaa, sillä takerruin tarjoukseen kuin hukkuva oksaan. Miehen kotona odotti vaimo ja valmis illallinen. Vaimo ymmärsi kuitenkin tilanteen täysin, antoi autonsa avaimet miehelleen ja pahoitteli vielä, että olin saanut niin huonoa kohtelua perheessäni. Eipä aikaakaan, kun jo istuin junassa kohti Pariisia ja uusia seikkailuja. Tuon pariskunnan ystävällisyys on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Aivan yhtä lailla kuin ensimmäisen perheen kylmäkiskoisuus!

Mitenkä sitten jatkossa sujui? Onnistuinko paremmin toisen perheen kanssa ja miltä elämä maistui Pariisin sykkeessä? Nuoruusmuistelojen kakkososassa tarinaa uudesta perheestä Pariisissa, yksinhuoltajaisän ja hänen poikansa kahden miehen taloudessa.

Pariisin kevät

Published 12.5.2015 by ainosalminen

Vietin vappuviikonlopun Pariisin sateisen taivaan alla. Aurinko pilkahti taivaalta sunnuntai-iltapäivänä, joten muutaman aurinkoisemmankin kuvan sain napattua. Edellisestä Pariisin reissusta olikin kulunut varmaan yli vuosi, jos ei suorastaan kahta! Hui kauhistus, niin pitkään! Näin ei saa enää tapahtua. Kyllä ihanaan Pariisiin pitäisi matkustaa vähintään vuosittain. Matka sinne Luxemburgista suurnopeusjuna TGV:llä kestää vain 2 tuntia ja 10 minuuttia. Ensimmäiset 40 minuuttia Metzin kaupunkiin madellaan paikallisjunan tahtiin ja sieltä sitten kiihdytetään täyteen nopeuteen ja Pariisin Gare de l’Estille saavutaan puolentoista tunnin kuluttua. Juniin kannattaa varata paikat niin aikaisin kuin mahdollista. Superedullisia hintoja on saatavana vain rajoitetusti ja vain tietyille päiville ja ajankohdille. Näen usein mainoksia 25 euron menopaluusta, mutta omalle kohdalle niitä ei koskaan ole sattunut. Ranskan valtionrautatiet SNCF on surullisen kuuluisa myöhästymisistään, mutta omat matkani tällä kertaa sujuivat lähes täydellisesti – eihän akateemisen vartin pituista myöhästystä menomatkalla edes lasketa 🙂

Olin tällä kertaa valinnut hotellin 12. kaupunginosasta Gare de Lyonin kulmilta. Seutu on aseman läheisyydestä huolimatta rauhallinen (kaikki on suhteellista, mutta tämä siis Pariisin mittakaavassa). Olen monesti majoittunut aivan Bastille’n aukion kulmilla, ja siellä on ilta- ja yöelämä varsinkin kesäaikaan niin vilkasta, ettei jalkakäytävillä mahdu kulkemaan.  Hotellini Ibis Gare de Lyon Ledru Rollin oli erittäin siisti, se oli selvästi remontoitu hiljakkoin. Se ei myöskään ollut jättimäisen suuri, vain 119 huonetta. Esim. Bastille’n ja Grenellen Ibis-hotelleissa huoneita on yli 500, joten ei ole ihme, että julkiset tilat (vastaanotto, aamiaishuone, aulan wc:t) näissä hotelleissa ovat jatkuvassa kaaoksessa. Olen käyttänyt Ibis-hotelleja jo parikymmentä vuotta enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ja niissä on aina ollut suomalaismatkailijaa ilahduttava täkki vuoteessa. Ei edellenkään ole harvinaista, että ranskalaisesta hotellista löytyy villapeite ja lakana -yhdistelmä. Sänky oli erinomainen, kylpyhuone pieni mutta erittäin käytännöllinen (jopa seinässä ollut hiustenkuivaaja oli tehokas) ja aamiaisbuffet riittävä.

Lähellä oli kolme metroasemaa ja siis useampikin linja pikametro RER mukaan lukien valittavana. Hotellille oli myös suora yhteys linjaa 5 käyttäen sekä Gare de l’Estille että Gare du Nordille. Todella kätevää eikä seitsemän aseman pituinen matka kestänyt varttituntiakaan.

Jean-Paul Gaultier’n näyttely

Ohjelmassa oli päämäärätöntä kävelyä, kuten Pariisissa aina.  Näkemisen arvoista on arkkitehtuurin, pikkukauppojen, puistojen ja aukioiden lisäksi tietenkin itse ihmiset. Kaduilla voi bongata julkkiksia (näyttelijä André Dussollier, joka on juuri saanut parhaan teatterinäyttelijän Molière-palkinnon roolistaan näytelmässä Novecento), havainnoida viimeisimpiä muodin tuulahduksia tai vain ihmetellä ihmisten tyylikkyyttä ja uskallusta. Miten täysmusta asukin voi näyttää niin ”värikkäältä” pariisittaren päällä?

Muotia kävin sitten katsomassa ihan haute couture -tasollakin. Grand Palais’ssa on käynnissä Jean-Paul Gaultier’n retrospektiivinen näyttely. Näytteille on asetettu niin merimieskuosia, punk-kauden vaatteita kuin niitä tötterötissimallejakin. Korsetit ja joukko SM-vaikutteisia asuja oli sijoitettu erityiseen punasävyiseen huoneeseen, jossa oli mahdollista jopa tirkistellä rei’istä mallinukkien toimia 🙂 Komea ja epätyypillinen näyttely, jossa oli hyödynnetty myös uusia teknologioita ja saatu mallinuket puhumaan ja ilmehtimään! Suosittelen muodista ja Gaultier’sta pitäville, näyttely on avoinna 3. elokuuta saakka. Liput kannattaa niin Grand Palais’hen kuin kaikkialle muuallekin Pariisissa hankkia etukäteen. Turistikaudella ja varsinkin viikonloppuisin jonot ovat törkeän pitkät.

Toinen etukäteen suunniteltu vierailu suuntautui uudenkarheaan Fondation Vuittoniin kaupungin länsilaidalla, Bois de Boulognessa, upean vehreän Jardin d’Acclimatationin kyljessä. Nykytaiteen museon on suunnitellut Frank Gehry ja se avattiin Ranskan presidentin toimesta viime lokakuussa.

Kuva- ja veistostaide ei ole itselleni taidemuodoista ykkösijalla, enkä ole sen tuntija. Nykytaiteessa viehättää kuitenkin se, että vaikka salien läpi tulee välillä kuljettua ihmetellen, kuka on päättänyt näiden toinen toistaan kummallisempien tai banaalimpien teosten olevan ’taidetta”, niin sitten törmää siihen yhteen teokseen, josta ei saa silmiään irti.

Vuittonin säätiön jo vuosikymmeniä keräämistä teoksista oli esillä vain osa, joten kenties pysyvissäkin näyttelysaleissa muutoksia on tiedossa aina silloin tällöin. Vaihtuvan näyttelyn nimenä oli Les cléfs de la passion – intohimon avaimet. Näyttelyssä oli läpileikkaus teoksista, jotka oman aikansa moderniuden kautta ovat muuttaneet historiaa. Teoksia oli lainattu yksityiskokoelmista ja museoista kautta maailman. Joukossa oli myös Akseli Gallen-Kallelan Keitele-sarja neljän maalauksen voimin sekä Helene Schjerfbeckiltä omakuvasarja. Pieni käsiesite oli saatavana ranskan lisäksi ainakin englanniksi ja se oli yllättävänkin tiivis tietopaketti. Näyttely kestää heinäkuun 6. päivään saakka.

 

Fondation Vuitton – kuin lasinen laiva.

Muita paikkoja, joihin tuli kävellessä puolivahingossa eksyttyä:

Ranskan kansalliskirjasto eli François Mitterandin kirjasto. Rakennus oli jättiläismäinen ja moderni. Lukusaleja aihepiirien mukaan, tutkijankammioita ja arkistoja sekä kerroksittain hallintoa. Kirjastossa oli myös pieni kirjakauppa ja vaihtuvia näyttelyitä. Kävin katsomassa Edit Piafin elämästä kertovan näyttelyn. Suurensuuri se ei ollut, mutta mielenkiintoinen. Opiskelijoiden ja tutkijoiden kansoittamassa tutkimuskirjastossa ei yllätyksekseni ollut laisinkaan langatonta nettiä. Ranskassa wifi ei todellakaan ole itsestään selvä juttu, mutta tuossa modernissa tiedon valtakunnassa sen poissaolo hämmästytti. Esim. Fondation Vuittonista wifi löytyy.

Institut du Monde Arabe. Käynnissä oli parikin mielenkiintoista näyttelyä, joten eipä ollut ihme, että iltapäiväteen aikaan pihalla kiemurteli sen verran pitkä jono, että livahdin vain sisään kahvilan ovesta ja nousin hissillä ylimpään kerrokseen. Sieltä voi kattoterassilta ihailla näkymää yli kaupungin. Museossa on siis myös kahvila ja kattoterassin yhteydessä ravintola.

Sama juttu joka käynnillä Pariisissa, niin paljon nähtävää ja niin vähän aikaa! Yhdelle käyntikerralle on kuitenkin turhaa yrittää saada mahtumaan kaikkia näyttelyitä ja museoita. Jo se, että vaihtaa kaupunkia ja pääsee tuulettamaan pääkoppaansa, tekee hyvää. ”Changer d’air” – sanoisi ranskalainen, vaihdetaan ilmanalaa ja lähdetään reissuun, saadaan uusia ajatuksia, irtaudutaan jokapäiväisistä rutiineista.

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

I Basically Travel

Musings and observations of a rucksack traveller

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

Vastaisku ankeudelle

- ja joskus vähän muutakin

sannan kupla

Ajatuksia maailmalla. / Thoughts overseas.

Our Osaka Blog

A British-Finnish family's experience of living in Japan

Terkkuja Leilalta Italiasta!

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Elämä, ihmiset ja ilmiöt nelikymppisen mediatyöläisen silmin

Kuulumisia Kataloniasta

Elämää Espanjan Kataloniassa, vuorilla ja rannikkokaupungissa

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.

Langanlaiha

- ja joskus vähän muutakin