Suhteet

All posts tagged Suhteet

Oman elämänsä herra

Published 26.3.2016 by ainosalminen

 

Château de Walferdange – nykyisin osa yliopistoa, tulevaisuudessa tänne sijoitetaan osa opetusministeriöstä.

No niin, tässä sitten viimeinkin katsaus uudelleen alkaneeseen sinkkuelämään ja yksin asumiseen. Mikä on muuttunut? Onko kivaa vai ei?

Sekä että. Enimmän aikaa nautin täysillä, mutta välillä miehen paikka elämässä loistaa turhankin tyhjänä.

Jos tässä nyt jotain Best of -listaa tekisi, niin ehkä se näyttäisi tältä:

Aikatauluttomuus
Ihan ensimmäisenä ottaisin esille aikatauluttomuuden. Kunhan omat työni ja pakolliset menot on suoritettu, voin tehdä mitä ja milloin vain! Miehelläni oli epäsäännölliset työajat ja sain useinkin nauttia laatuajasta yksin kotona iltaisin tai viikonloppuisin. Mutta…. ranskalaisen tarkkuus ruoka-aikojen suhteen on yksi esimerkki siitä, miten aikataulutettuja päivät saattavat joskus olla. Itse saatan keittää vaikkapa kaurapuuron tai kerätä lautaselle valitut palat jääkaapin uumenista, jos ei ruoanlaitto huvita tai haluan käyttää aikani mieluummin muuhun. Viikonloppuisin usein myös käytän yhden aterian taktiikkaa, ja annan piut paut sille, milloin kellon mukaan pitäisi istua pöytään. Kieltämättä, tällä hetkellä elän vähän kuin pellossa….

Nukkuminen
Olin kärsinyt huonounisuudesta jo jonkin aikaa. Uniongelmia tuntuu olevan joka toisella, ja itsekin oletin niiden olevaan ikään ja hormonimuutoksiin liittyvä juttu. Mitä vielä!! Siitä lähtien, kun olen viettänyt yöni yksin, ei vanhoista vaivoista ole jälkeäkään. Nukahdan helposti (kukaan ei kuorsaa vieressä), en heräile aamuyöstä (kukaan ei ole pihistänyt täkkiä) ja nousen oman herätyskelloni soidessa (en vuorotyöläisen epäinhimillisen rytmin mukaan).

Kaukosäätimen herruus
Miehen asettuessa taloksi olohuoneeseen ilmestyi meikäläisen mittakaavalla aivan turhan iso ja äänekäs kotiteatteri. Laitteen äänentoisto oli toki parempaa laatua kuin omassa vaatimattomassa Philipsissäni, mutta ne bassot! Minä olisin mieluusti hiljentynyt illalla kirjan ääreen ja mies taas piti toimintaelokuvista. Erikoistehosteet ja ”jännitysmusiikin” jumputus veivät keskittymiskykyni. Kirja vaihtui usein pakosta sudokuun.

Nyt olen saanut käyttööni vanhan kunnon pikkutelkkuni ja volyyminäppäimen sijasta eniten käytetty toiminto on ”OFF” 🙂

Se ruokapöytä puuttuu vieläkin!

Entäpä ne huonot puolet? Niistä ei toistaiseksi ainakaan saa ihan kokonaista listaa aikaiseksi. Yksin olen osannut olla aina, eikä kirjoja lukeva ihminen tunne yksinäisyyttä  – näinhän sanotaan 🙂 Lomat ja matkat sinkkuna eivät niin ikään ole mikään ongelma. Käytännössä saan lisäksi tarvittaessa apua mieheltäni esim. teknisiin juttuihin ja joskus vähän muuhunkin: 188 senttinen roteva mies on monesti kätevä apuri, varsinkin kun en edelleenkään pysty itse kaikkeen olkapääni takia.

Kaiken kaikkiaan sinkkuelämä maistuu ihan hyvältä. Tunnepuolella en vielä ole täysin toipunut erosta, mutta aika tekee aina tehtävänsä. Sitä odotellessa parantelen täällä nuhaista oloani inkivääriteellä ja suklaamunilla – pääsiäsipupu nimittäin piipahti jo kylässä 🙂

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aloitin nautiskelun jo perjantaina ettei tule ähkyä sunnuntaina 🙂

Eron vaikeudesta – miten tähän on tultu?

Published 10.3.2016 by ainosalminen

Olin jo viikkoja sitten laittanut aluilleen yksinkertaisen ja analyyttisen kertomuksen siitä, miten ero ja erilleen muuttaminen näkyy arjessa. Siitä mikä muuttuu, kun saman katon alla ei enää asukaan oman itsensä lisäksi ketään. Mikä saa erakkoluonteen hyrisemään tyytyväisenä?  Mitä se kaikesta huolimatta kaipaa? Tilanne kuitenkin elää nyt sen verran, etten oikein tiedä, missä ollaan ja mihin mennään. Vaikka miehen muuttokuorma on lähtenyt, on mies vielä tuttu näky asunnossani. Nykysanontaa käyttäen, tämä meidän ero on vielä vähän ”vaiheessa”.

Eropäätös avomiehen kanssa tehtiin marraskuussa, mutta sovimme, että annetaan loppuvuoden pyhien kulua ja miehen etsiä rauhassa itselleen uutta asuntoa. Ihan helposti sitä ei löytynyt ja projekti venyi. Hiihtolomankin mies piti siinä välissä tyttärensä kanssa. Pikkuhiljaa kuitenkin miehen tavarat ja mies itsekin siirtyivät helmikuun aikana rajan taakse Ranskaan ja pakettiauto kurvasi hakemaan polkupyörät ja muut isommat tavarat juuri ennen kuun vaihdetta.


Eropäätöksen jälkeinen aika oli vaikeaa minulle, helpompaa hänelle. Hän vaikutti päättäväiseltä ja varmalta. Oli aloittanut deittailemaankin. Minä ihmettelin, että mitenkä tässä nyt näin kävi. Kaikki tapahtui kovin nopeasti.

Joululoma erillään teki hyvää. Sain lepoa ja muuta ajateltavaa. Tartuin asiaa sitä kummemmin miettimättä nettideittailusivuston tarjoukseen – Sulo Vilen iski, kun sai niin halvalla😊. Täydellä sydämellä en touhuun lähtenyt mukaan, mutta samapa se vaikka katsoisi televisiosta huonoa komediaa: tässä sai sentään valita näyttelijät itse.

Tuijottelin ruudulla viliseviä kasvoja, profiilikuvauksia ja ihmettelin, eivätkö aikuisetkaan miehet osaa kirjoittaa muuta kuin hirvittävää tekstarikieltä.

Pareilla treffeilläkin kävin, mutta ikäiseni miehet ainakin tuolla sivustolla olivat pappamaisia ja rupsahtaneita. Moni valehteli selvästi ikänsä. Aloin etsimään hieman nuorempia miehiä, nelikymppisiä. Mieli alkoi piristyä, tunsin pikkuhiljaa iloisen mielen palaavan ja katselin jo toiveikkaana kohti kevätkelejä ja odottelin nuorta, notkeaa rakastajaa. Samanaikaisesti yhteiselo miehen kanssa oli alkanut sujumaan kuin vanhoilla ystävillä, ei tunnettu katkeruutta, puhuttiin asioista yötä myöden, naurettiin ja kuin sanattomasta sopimuksesta palattiin nukkumaan samaan sänkyyn.

Kun miehen muuttoviikko vihdoin koitti, olin työmatkalla ja aloin yllättäen saada häneltä hämmästyttäviä tekstiviestejä. Muuttolaatikkojen pakkaamisesta olikin yhtäkkiä tullut hänelle tuskien taival. Muistot tulvivat mieleen, kyyneleet silmiin ja hän pohti, tuliko tehtyä hätiköity päätös.

Sitä tässä on nyt puolin ja toisin ihmetelty. Yritetty ymmärtää, mikä meni pieleen ja miksi ei saatu ajoissa korjattua kurssia vaan ajettiin kiville. Nyt asumme erillään, mutta tapailemme satunnaisesti. Mihin tämä johtaa, emme tiedä. Pidämme ovet auki kaikkiin suuntiin. Ehkä palaamme vielä yhteen tavalla tai toisella. Tai sitten ajaudumme hiljalleen erillemme.

 

Eroruusut

 
 

 

Karkausvuosi – miten kävi bretzelille?

Published 6.3.2016 by ainosalminen


Ajatella, että kuun vaihteessa tuli täyteen 21 vuotta täällä Luxemburgissa ja niin sitä vain oppii aina uutta. Sehän se onkin elämän suola, uuden oppiminen. Nyt opin monta asiaa karkauspäivään ja -vuoteen liittyvistä paikallisista perinteistä.

Yhteneväisyyksiä suomalaisiin (ja luultavasti aika yleiseurooppalaisiin) perinteisiin löytyy, mutta ihan omia juttujakin täällä on kehitetty.

Tunnetuin perinne lienee naisten oikeus kosia. Pyhä Patrick on aikoinaan Irlannissa tämän mahdollistanut, kun Pyhä Bridget valitti naisten joutuvan aina odottamaan miesten kosintaa, josta ei edes ollut takeita. Jos mies vastaa kieltävästi, on hänen lahjoitettava naiselle 12 paria hansikkaita. Tällä tavoin nainen voi elegantisti peittää sen tosiasian, ettei sormessa ole kihlasormusta.

Luxemburgissa Remichin kaupungissa Moselin rannalla on tapana juhlia talven päättymistä ja polttaa tuhkakeskiviikkona joelle lautalla laskettu jouhiukko. Karkausvuonna ukosta tuleekin akka! Naiset ovat siis tämänkin perinteen keskiössä 🙂


Eräät teistä kenties muistavatkin viimekeväisen kirjoitukseni pääsiäissunnuntain munayllätyksestä. Pääsiäismuniahan perinteisesti kätketään lasten iloksi puutarhaan. Minä kätkin niitä kaikkialle asuntoon miehen iloksi. Paikallisen tavan mukaan paastonajan neljäs sunnuntai on nk. Bretzelsonndeg. Tällöin mies lahjoittaa sydämensä valitulle makean bretzelin, ja jos vastakaikua tunteille löytyy, pääsiäissunnuntaina miehen on lupa odotella suklaamunia. Yleensä niin kauan ei tarvitse jännittää, sillä suklaiset herkut voi heti unohtaa, jos bretzel ei neidolle kelpaa. Suomessa todettaisiin, että rukkaset tuli – Luxemburgissa ei saada rukkasia vaan kori ”de Kuerf kréien”. Tämä taas johtuu siitä, että leivonnaisesta kieltäytyessään nainen antaa miehelle korin (ja mies saa lohdutukseksi syödä bretzelinsä itse!!).

Viime vuonna meillä sujui homma mallikkaasti, koreja tai rukkasia ei annettu eikä saatu. Tänä vuonna olinkin eromme jälkeen varma, että koko perinteen voi vuoden 2016 osalta unohtaa. Vain kuinkas kävikään….


Karkausvuosi ja naiset… tänä vuonna bretzelin lahjoittaakin nainen ja miehen osaksi jää pääsiäissunnuntain suklaamunatarjoilu.

Syteen tai saveen mietin minä ja ostin bretzelin exälleni. Sunnuntaiaamuna lähdin sitä kuskaamaan hänen työpaikalleen. Olin etukäteen ottanut selvää, mitä rakennusta hän pyhänä vartioi ja olisko siellä muita hänen kollegojaan paikalla. Yksin olisi kuulemma koko rakennuksessa. Loistavaa!

Ihan tuulesta temmattu tämä ideani ei ollut. Olin melko toiveikas, että bretzel kelpaisi, eikä vain sen takia, että mies on perso makealle. Pientä lähentymistä on nimittäin tapahtunut. Ehkä on todellakin niin, että kaukaa näkee joskus paremmin lähelle. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on vielä hämärän peitossa. Yksi on varma: pääsiäspupu on tulossa kylään 🙂

Bretzel tukevasti miehen käsissä 😊

Muut kuvat maisemia Aachenista viime viikonlopulta.

Vauhtiviikko

Published 24.2.2016 by ainosalminen

Vauhtia ja vaihtuvia tilanteita ei tästä viikosta puutu. Koska tahti on kiivas ja aika kortilla, tässä kuvapainotteinen katsaus tapahtumiin.


Myöhäinen lauantailounas ostoskeskuksessa – keittoa, leipää ja pecan pie. Huomautuksia aterian ravintosisällöstä ei oteta vastaan. Ei ollut aikaa keitellä luomusoppaa kotona. Piti ehtiä kampaajalle, treffit illalla.

Tukka sekaisin ja pandasilmin sunnuntaiaamuna kotiin. Rangaistus tuli heti. Kahvinkeitin laski alleen. Kätevä emäntä irroitti kapselikotelon ja työnsi muumimukin tilalle. Kone kosti moisen invaasion välittömästi ja pudotti käytetyn kapselin mukiin kuin pommin. Just what I needed!


Sunnuntain illallinen: täydellinen ateria vai säälittävä sinkku-dinner? Punaviinilasi ei mahtunut kuvaan.

Maanantaiaamu, klo 7. Väsymys loistaa kasvoista, pientä pilkettä silmissä kuitenkin. Pehmolelu toimi oivana tyynynä. Pitäisi nukkua yönsä tässä iässä eikä hieroa sovintoa tulevan eksänsä kanssa. Päivä oli pitkä ja väsymys vain kumuloitui. Hauskaakin oli, ainakin bussissa. Koko osasto vietti päivän Brysselissä ja nostatti me-henkeä.

Tiistaina konttorilla töitä ja kakkukahvit harjoittelijan lähdön kunniaksi. Kuusikerroksisen täytekakun tarjosi harjoittelija itse. Tarjolla oli kotitekoinen hunajalla ja karamellilla maustettu tšekkiläinen erikoisuus. Katosi ahnaisiin kitoihin, enkä edes huomannut ottaa kuvaa.

Tänään keskiviikkona taas Brysselissä. Moottoritiellä paistoi aurinko, harvinaista herkkua. Meppejä ei alkuillan keskusteluissa montakaan ollut paikalla. Iltapäivän Brexit-debatti taisi viedä mehut monesta. Nyt hotellin baarissa on hyvä päivittää blogia ja kerätä voimia huomisen täysistuntoon.

Viikonloppuna lisää matkustelua, viinilasillisia ja hyvää seuraa, Aachenissa! Bloggarit akselilla Hollanti-Saksa -Luxemburg kokoontuvat hauskanpitoon 😊

Ajatuksia tulevasta

Published 15.1.2016 by ainosalminen

Talvi on tullut Luxemburgiin.

 ”Suru sydämessä on paha juttu samoin kuin huolet. Ne kutistavat sydän-polon rusinaksi ja se on musertava, hirveä tunne. Minua auttaa kaksi asiaa. Toinen on liikunta, joka sekä ehkäisee että poistaa pahaa oloa. Toinen on ajatus juuri tästä hetkestä. Kuta pahempi olo, sitä tarkemmin puristan itseni ajattelemaan juuri käsillä olevaa sekuntia. Yleensä huolet ovat pelkoa ja pelko on jossain edessäpäin. Ei kannata pelätä asioita, joista ei voi olla varma, tulevatko ne tapahtumaan.”

Tämä on suora lainaus Hanna Sumarin blogista. Kirjoitus osui oman elämäni ytimeen, vaikka aiheena Hannalla ei ollut sydänsurut, vaan sydänystävällinen elämäntapa. Sellaista minäkin yritän noudattaa, kartuttaa elinvuosia ja niiden laatua. Kohtuu kaikessa -elämää, joskin parantamisen varaa aina löytyykin. Reipastun aina välillä muutamaksi päiväksi, keittelen porkkanat ja parsakaalit. Paistan broileria ja ahventa. Nappaan välipalaksi muutaman pähkinän. Sitten taas tulee stressiä, surullisia ajatuksia, välinpitämättömyyttä itseään kohtaan, hälläväliä -fiilis. Terveellinen ateria korvautuu makean mussuttamisella. Illalla punkkupullo houkuttaa enemmän kuin täysjyväpasta. Sohva pitää otteesaan, eikä lenkille tule lähdettyä.

Ei surukaan ole sydämelle hyväksi. Sureminen, itkeminen ja pohjalla käyminen ovat kyllä välillä hyvinkin katarttisia kokemuksia, mutta niissä rypeminen ja niihin liittyvät ravitsemukselliset lieveilmiöt eivät pidemmän päälle hyvää ennusta. Voisihan sitä yrittää ponnistaa pintaa kohti, vaikka ei olisi ihan pohjalla vielä käynytkään, vai mitä? Miettiä, mikä tässä pelottaa ja miksi ajatukset kiertävät kehää.

Ikäkriisin oireita tässä ainakin on. Enää ei ole nuoruutta elettäväksi eikä aikaa tuhlattavaksi. Silti pitäisi aloittaa alusta rakentamaan jotain uutta. Sinkkumarkkinat ovat aika lohduttomat tässä vaiheessa elämänkaarta, minusta tuntuu. Toivottavasti olen kuitenkin väärässä. Osa ikäisistäni miehistä on jo rupsahtaneita ja ne nuorekkaammat suuntaavat katseensa nuorempiin naisiin. Pitääkö minun tehdä samoin ja ryhtyä katselemaan nuorempia, alkaa puumaksi? Vaihdevuodet kurkkivat ovella, rupsahdan, ehkä. Mitähän sillä saralla on edessä? Kontrolloimattomia kuumia aaltoja ensitreffeillä?

Mitä enemmän ajattelen näitä asioita sitä enemmän rimakauhu nostaa päätään. Välillä kyllä naurattaakin ihan holtittomasti.

Soitin hyvälle ystävälleni, ja hän antoi oivan neuvon. Ei ladellut latteuksia vaan sanoi ”Aino, sun on nyt ajateltava, mikä on sulle parasta. Kerran sä vielä sanot itsellesi, että tämä ero kaikessa kauheudessaan oli helvetin hyvä juttu”.

Niin, mikä minulle nyt sitten olisi parasta?

Kivojen asioiden tekeminen. Leffailta, hyvä kirja sohvan nurkassa, viikonloppu kylpylässä. Tarttuminen ongelmiin, päätösten tekeminen ja konkreettisten muutosten toteuttaminen on juuri sitä parasta terapiaa. Saattaapa siihen kuulua aktiivinen seuran hakukin. Kun sitä aikaa ei todellakaan ole tuhlattavaksi.

 

Arki alkaa

Published 3.1.2016 by ainosalminen

 

Joulupukki on olemassa. Hän asuu kirjakaupassa 😄

Edellinen kirjoitukseni sai yllätyksekseni hurjan määrän lukijoita ja kommenttejakin tuli enemmän kuin koskaan. Kiitos teille kaikille myötäelämisestä ja lohduttavista sanoista. Helppo huomata, että samoissa syvissä vesissä on kahlannut moni muukin. Ei tämä itsellänikään ole ensimmäinen kerta, mutta ehkä kuitenkin vaikein. Tähän suhteeseen olin aikaisemmista ”viisastuneena” lähtenyt aivan eri pohjalta kuin ennen. Heittäydyin ja uskalsin monen sinkkuvuoden jälkeen. En kadu, mutta pyörittelen mielessäni syitä ja seurauksia. Välillä menee vallan mahdottoman analyyttiseksi, välillä käy mielessä, että hui-hai, uutta putkeen!

Aika kultaa muistot aivan järjettömän nopeasti, huomaan omalta kohdaltani. Vaivun epätoivoon muistellessani kaikkea sitä kivaa ja ihanaa, mistä joudun luopumaan. STOP! Huudan itselleni. Luopumisen tuskaa ei voi välttää, mutta kumma, miten on niin vaikea tuntea iloa siitä, että samalla pääsee myös eroon monesta huonosta ja ikävästä jutusta. Eroon on syynsä, miksi ne vain unohtaa niin äkkiä??

Miten on? Voiko näistä kokemuksista todella oppia jotain vai onko jokainen uusi suhde niin osapuoltensa ja elementtiensä summa, ettei lopputulosta voi etukäteen ennustaa?

Pitääkö ensin surra ja itkeä vanhat pois vai saako lähteä etsimään uutta onnea ennen kuin pöly on laskeutunut vaatekaapin tyhjille hyllyille?

Itsetutkiskelua vai laastarisuhde?

 

Blogissa ja Instassa lähiaikoina tiedossa laadukkaampia kuvia!

Istuin eilen kauppakeskuksen kahvilassa ja seurasin huvikseni lounaskeittoa lusikoidessani parkkihallista liukuportaita saapuvia ihmisiä miehiä: juu, ei, vaarinhousut. Kaikkein karismaattisimmalla miehellä oli tietenkin upea vaimo ja kaksi mallikasta lasta. Synkkyys laskeutui mieleeni. Minä ja seuralaiseni keittokulho. Sitten mietin, että ehkä se mies onkin kyllästynyt vaimoonsa, joka ruuhkavuosissaan ehtii huolehtia vain lapsista. Varmaan jollain pettäjäsivustolla tuokin mies tai muuten kuluttaa aikaansa harrastuksissaan, kun ei kotonakaan viihdy. Ihan varmaan!

Turha on kuitenkaan kadehtia ketään. Julkisivun taakse ei näe, mutta harvalla se elämä on loisteliasta ihan joka päivä. Samanlaisia me olemme kaikki. Toiset vaan selviytyvät haasteista paremmin, osaavat yhdessä katsoa niistä huolimatta samaan suuntaan, rinta rinnan.

Tällaisia pohdintoja täältä kotisohvan uumenista huomenna alkavan arjen kynnyksellä. Nyt ryhtiliike! Olkapään mobilisointiohjeet esille. Kreikan kielioppi auki. Ulos lenkille. Huomenna töihin ja treeneihin. Loma on ihanaa aikaa ja tulee yleensä aina tarpeeseen. Nyt alkaa kuitenkin jo riittää. On ollut liikaa aikaa vatvoa näitä ihmisuhdeasioita ja vaipua itsesääliin. Arki, rutiinit, työ, iltamenot ja ystävät auttavat laittamaan ongelmat oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

I Basically Travel

Musings and observations of a rucksack traveller

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

Vastaisku ankeudelle

- ja joskus vähän muutakin

sannan kupla

Ajatuksia maailmalla. / Thoughts overseas.

Our Osaka Blog

A British-Finnish family's experience of living in Japan

Terkkuja Leilalta Italiasta!

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Elämä, ihmiset ja ilmiöt nelikymppisen mediatyöläisen silmin

Kuulumisia Kataloniasta

Elämää Espanjan Kataloniassa, vuorilla ja rannikkokaupungissa

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.

Langanlaiha

- ja joskus vähän muutakin