Teatteri

All posts tagged Teatteri

Sosiaalinen media arjessa

Published 11.3.2017 by ainosalminen
img_0264

Näkymä Luxemburgin vanhasta kaupungista Kirchbergin eurokorttelille.

Facebookissa on alkuvuodesta pyörinyt arkikuvahaaste, johon minäkin täysin tapojeni vastaisesti osallistuin: seitsemän päivää ja seitsemän kuvaa arjestani, ei rakennuksia eikä ihmisiä. Haasta joka päivä uusi ystävä mukaan (en haastanut!). Kuvien kyytipojaksi kirjoitin muutaman lauseen päivän fiiliksistä ja tapahtumista kuvan ulkopuoleltakin. Oikeastaan ihan hauska tapa kertoa hieman itsestään ja arjestaan. Oma päivitystahtini sosiaalisessa mediassa on kautta linjan aika harva, mutta kerran nyt näinkin.

En tosiaan yleensä lähde mukaan näihin nykyajan digitaalisiin kiertokirjeisiin. Kiertokirje?? Niin, sellaisia minun nuoruudessani kirjoitettiin, ennen tietokoneita, sähköposteja ja sosiaalista mediaa! Kynä käteen ja kopioimaan ja sitten kirjeitä juoksuttamaan postiin, jos saaja ei sattunut istumaan samassa luokkahuoneessa 🙂 Yhtä lailla tuon aikakauden ystäväkirjat ovat nykyisin siirtyneet nettiin ja erityisesti Facebookiin. Ystäväkirjojen etuna oli, etteivät tiedot levinneet Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulle asti. Pahat kielet kyllä saattoivat koulun pihalla juoruta ja kirja joutua välillä vääriin käsiin. Silloin nolotti, välillä jopa tuntui kuin maailmanloppu tulisi. Nykyisin henkilökohtaiset tiedot leviävät aivan eri mittakaavassa, pysyvästi.

img_0353

Ulkoilmataidetta kotikorttelin uimahallin edustalla.

Internetissä ja somessa häiritsee, että evästeiden vuoksi oma nettikäyttäytyminen on mainostajien tiedossa ympäri maailman. Ottaa pattiin, että puhelinnumerojen vaihtaminen uuden tuttavuuden kanssa johtaa siihen, että hänen naamakirjaprofiiliaan tyrkytetään minulle ja luultavasti omaa profiiliani hänelle. Herra ties, mitkä kaikki tärkeät tiedot rekisteröityvät ei-toivottujen tahojen palvelimille. Mielelläni pitäisin tiukemmin kiinni yksityisyyteni rajoista, mutta tämä peli on kyllä menetetty jo aikoinaan aivan nettihistoriani alkumetreillä.

Toinen murheen aiheuttaja on somettamiseen tuhrautuva aika. Omalla kohdallani on tosin somettamisen sijasta puhuttava somessa roikkumisesta. Sen sijaan, että aktiivisesti tuottaisin sisältöä tai osallistuisin keskusteluihin, pörrään sivulta toiselle välillä aika päämäärättömästikin. Tämähän ei tietenkään ole somen vika, vaan ongelma on ns. ratin ja penkin välissä. Jotain pitäsi siis tehdä. Somelakko kuulostaa turhan radikaalilta jutulta. Tosissani ole sitä koskaan edes pohtinut, mutta pitäisi pyrkiä kohtuukäyttöön tässäkin.

img_0416

Iloa ja väriä kotiin. Tulppaanit ovat upeita.

Arkikuvahaaste osui minulla Strasbourgin täysistunnon kohdalle, joten työasiat olivat useampanakin päivänä kuvien aiheena. Töiden lisäksi viikkooni mahtui kuvakimaran perustella myös kahvinjuontia, pudonneiden nappien ompelua ja leffakäynti. Tavallista elämää ja perusarkea, niin kai olikin tarkoitus. Mukavaa oli seurata myös monien ystävien arkea tällä tavoin. Sosiaalinen media – Facebook, Twitter ja Instagram – kuuluu arkeeni niin hyvässä kuin pahassakin. Se antaa ja se ottaa, pikkusormen lisäksi joskus jopa koko käden. Pitää pysyä valppaana ja keskittyä niihin kivoihin juttuihin, virtuaalisiin ja todellisiin.

 

Minäkö Heikki Kinnusen bileissä?

Published 8.10.2016 by ainosalminen
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sara Hildenin taidemuseon patsaspuisto.

Olin tänä kesänä pitkästä aikaa Tampereen teatterikesässä ja kävin samalla parissa näyttelyssä, mm. Sara Hildenin taidemuseossa. Söin hyvin paikallisissa ravintoloissa (erityismaininta Arto Rastaan ravintolalle Dining 26!!) ja join hyviä paikallispanimoiden oluita. Tampere on ihana kesäkaupunki, jossa olen aina viihtynyt hyvin. Teatterifestivaalin pääohjelma, encorebaana ja off tarjoavat esityksiä jokaiseen makuun. Välillä olen istunut teatterikoulun montussa, torilla teltassa tai teollisuusalueella sijaitsevassa hallissa ja välillä taas yhdessä Tampereen monista perinteisistä näyttämöistä. Festivaali on inhimillisen kokoinen, päivässä ehtii hyvinkin kolmeen eri paikkaan, jos vain jaksaa imeä itseensä niin paljon vaikutteita. Minulle on yleensä riittänyt kaksi.

Tänä vuonna kävin katsomassa neljä kotimaista esitystä. Eduskunta III, Tavallisuuden aave, Maa-tuska sekä Onnellisuuden tasavalta. Ykköseksi näistä nousi kirkkaasti Tavallisuuden aave ja pohjanoteeraus oli Maa-tuska, josta lähdin väliajalla pois. Lähdin pois koska sain tarpeekseni älyttömästä koheltamisesta, tolkuttomasta kiroilusta ja sekavasta tarinasta. Pahoitin mieleni, sillä suomen kieli on kaunis ja rikas, ja vaikka voimasanojen käyttö onkin välillä paikallaan niin taiteessa kuin elämässäkin, niin liika on liikaa. En tiedä myöskään, miksi tässä ei ollut luotettu näyttelijöiden kykyyn mennä rooleihin sisälle vaan jokaiselle oli annettu kuin tukikepiksi teennäiseltä tuntuva puhetapa, joka ärsytti ja oli luonnoton. Näytelmä oli saanut runsaasti suitsutusta, mutta myös jonkin verran kritiikkiä. Mistään en kuitenkaan nähnyt huomioita tuosta runsaasta kiroilusta. Eikö se v—-u -sanan ylenpalttinen kylväminen vihlo kenenkään muun kuin minun korviani? Tämä tuntuu olevan monen näytelmän helmasynti Suomessa. Vastaavaan en ole muualla törmännyt.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta”sen sijaan täytti kaikki odotukset. Minimalistinen, vähäsanainen, mutta taidokkaasti näytelty. Saara Turusen Q-teatterille kirjoittamissa ja ohjaamissa tarinoissa meistä tavallisista suomalaisista oli sama perusvire kuin hänen Rakkaushirviö-kirjassaankin. Oli aivan riemullista ensi hetkistä lähtien tajuta, että tässä tulee nyt teatteria isolla T:llä. Kun valot katsomossa sammuivat ja Elina Knihtilä liukui lavalle siivousessu lohenpunaisen teryleenimekkonsa suojana, ei sanoja tarvittu. Kun näyttelijä saa tyhjän tilan elämään ja yleisön mukaan näytelmään vain moppaamalla lattiaa, ei voi kuin huokaista ihastuksesta. Tässä oli kaikki kohdallaan: oivaltava teksti, erinomaiset näyttelijät, lavastus ja puvustus tukivat esitystä (eikä niillä yritetty peittää puutteita muilla osa-alueille) ja ohjaajalla oli ollut selkeä näkemys. Tällaista lisää!

Hauska juttu muuten sattui Tampereen Teatterin vessajonossa. Edessäni seisonut vanhempi rouva kääntyi minua kohti huudahtaen ”Ai hei, katsos sinäkin olet täällä!”. Olipa yllättävää. Minä kyllä tunsin rouvan  – kukapa ei Eila Roinetta tuntisi – mutta emme suinkaan ole tuttavia. Yritin siinä selittää, ettemme itse asiassa tunne toisiamme, kun paikalle saapui toinen naishenkilö – hieman nuorempi tällä kertaa – joka myös tervehti minua ja kyseli kuulumisia ”pitkästä aikaa”.  Tiedustelipa vielä, olinko ollut ”Kinnusen Heikin juhlissa”. Vessajono lyheni, enkä ehtinyt saada selville, ketä teatteripiireissä liikkuvaa tyyppiä minä niin kovasti muistutin, että minua muuksi luultiin ja vieläpä kahdesti! Harmi – sillä tiedolla voisin joskus vaihtaa roolia ja päästä kuokkimaan Heikin bileisiin 🙂 Ehkä ensi kesänä, Tampereella kaikki on mahdollista!

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ron Mueckin teos ”Mask II” (näyttely Sara Hildenin taidemuseossa 16.10. saakka)

Moottoritie on kuuma

Published 5.6.2016 by ainosalminen

Kesää odotellessa on otettava kaverin kissakin ”hyötykäyttöön” 😂

Kevät on tänä vuonna jättänyt tulematta Luxemburgiin. Ensin satoi ja oli kylmä, nyt sataa ja ukkostaa eikä helteistä ole tietoakaan. Pariisin ja muun Euroopan lailla rankkasateet ovat täälläkin saaneet joet tulvimaan ja kaikkialla leijuu vain noin 20 asteen lämpötiloista huolimatta lähes trooppinen kosteus. Ei ole siis vaikeaa lähteä tekemään kesälomahaaveista totta, sillä sekä etelässä että pohjoisessa tuntuvat kelit olevan kohdallaan. Toivottavasti niin on vielä elokuussakin, jolloin loma on edessä.

Tietokone ja luottokortti ovat tänään olleet kovilla, kun pistin tuulemaan. Alustavia tiedusteluja olin tehnyt ja yhdet lennot varannut jo pari viikkoa sitten mutta nyt on vihdoin koko paketti hienosäätöjä vaille kasassa.

Blogia seuranneet tietävätkin, että tänä kesänä ei mennä miehen eikä lapsen ehdoilla, vaan pääsen taas riehumaan oman mieleni mukaan omassa parhaassa seurassani. Jumalaista!!!

Suomi-visiitille lähden kymmenen vuoden tauon jälkeen autolla. Tavaraa saa mukaan kumisaappaita myöden ja kaikkien kelien varalle. Takasin tullessa takakonttiin mahtuu kirjoja ja kaikkea muuta kivaa, mitä ehtii ostamaan. Autolla on myös helpompaa ja vapaampaa sukkuloida kyläpaikoissa ja kesätapahtumissa.

Tampereen teatterikesä on minun suosikkejani, siellä näkee helposti kerralla monta vuoden parasta ja puhutuista esitystä. Isojen laitostettereiden lisäksi joukossa on tuntemattomampia esiintyjiä ja myös ulkomaalaisia nimiä. Kansallisteatterin  Onnellisuuden tasavalta, Q-teatterin Tavallisuuden aave, Ryhmäteatterin Eduskunta III ja Aurinkoteatterin Maa-Tuska ovat wish listilläni. Toivottavasti saan toivomani liput. Kulttuurin lisäksi Tampereella voi nauttia erinomaisesta ravintolatarjonnasta  ja kivoista pubeista. Järvien rannat ja Pyynikinharju tarjoavat komeita maisemia ja ulkoilumahdollisuuksia. Ei siten jää kaikki ravintolasta hankitut kalorit lanteille!!

Sateenvarjot tulivat tarpeeseen tänäkin viikonloppuna juhlituissa ystävän häissä.

Edellisestä automatkasta on siis aikaa, silloin nimittäin ei kaikki mennyt putkeen ja jätin pitkät ajomatkat sikseen. Puolivälin krouvissa, Tanskan Nyborgissa auton kytkin jäi aamulla hotellin parkkipaikalla pohjaan eikä sieltä enää noussut. Hydrauliikkanesteet hulahtivat ulos ja auto joutui korjattavaksi Odensen Volvo-huoltamolle. Tämän takia jäivät kummipojan rippijuhlat väliin, hyvä kun vuokra-autolla ehdin ajoissa Suomeen, että pääsin siskoni kanssa varatulle safarille Tansaniaan. Sieltä palattuani ajoin vuokra-autolla takaisin Tanskaan, hain korjatun autoni ja ajoin vielä Suomeen lomaa jatkamaan. Kalliiksi tuli, mutta minkäs teet! Tulipahan tutustuttua siinä samalla myös viehättävään Odensen kaupunkiin ja todettua myös, että Luxemburgin autoliiton Europpa-kortilla saa hyvää ja nopeaa palvelua. Ei tullut yksinäinen olo vieraassa maassa, kun yhdellä puhelinsoitolla hoituivat sekä Volvon hinaus että vuokra-auto (sekä taksimatka vuokra-autofirmaan!!).

Tänä vuonna toivottavasti eivät perhejuhlat jää teknisten ongelmien takia väliin. Veljentyttären häitä juhlitaan Turussa. Auton huolto on varattu viikon päähän ja mahdolliset viat ehditään kyllä korjata ennen heinäkuun loppua. Toivottavasti siellä jäähdytysnestepuolella ei ole isompaa häikkää. Sitten on vain ajeltava rauhallisesti ja toivottava, ettei 1600 km:n matkalla Tukholman satamaan satu mitään ikävää.

Eikä siinä vielä kaikki! Tämähän on vasta kuuden viikon kesälomani ensimmäinen puolisko. Toisesta, siitä helteisemmästä, juttua seuraavalla kerralla 🙂

 

Kulttuurimenoja ja pääsiäissuunnitelmia

Published 29.3.2015 by ainosalminen

Ulkona on harmaata, lautasella väriä riittää 🙂

”Il pleut, il mouille, c’est la fête à la grenouille” riimittelevät ranskalaiset. Suomessakin sammakot kai juhlivat sateella, mutta muuten voisi luritella Nalle Puhin tavoin ”sataa sataa ropisee”. Tämän postauksen alkuun ei edellisen tavoin tee mieli laittaa kuvakaappausta puhelimen sääsovelluksesta. Sateista on nyt jo kolmatta päivää ja samaa on luvassa koko ensi viikon – siis myös pitkän pääsiäisviikonlopun. Ja minä kun olin haaveillut pitkistä kävelyistä keväisessä metsässä. No, täytyypä yrittää kerätä niita tuikitarpeellisia liikuntahetkiä muilla tavoin. Toki viikko-ohjelmassa on kaksi crossfit-treeniä, mutta siihen lisäksi olisi hyvä saada kevyempää liikuntaa. Pääsiäisenä minulla on siis tiedossa aivan ihana 5-päiväinen vapaa viikonloppu. Töissä laitetaan pillit pussiin on keskiviikkoiltana. Ulkoilma-aktiviteetit jäänevät siis sään vuoksi minimiin, mutta onneksi aina voi lähteä leffaan ja tietenkin hääräillä keittiössä hyvän ruoan parissa.

IMG_1697

Viimeksi olin elokuvissa muutama viikko sitten, jolloin näin puolalaisen elokuvan Ida. Tässä Pawel Pawlikowskin ohjaamassa elokuvassa oli aihepiirin erilaisuudesta huolimatta jotain kovasti kaurismäkeläistä: vähäeleistä- ja puheista, minimalistista, realistista. Ida kertoo samannimisestä nuoresta naisesta, joka ennen nunnalupauksen antamista lähtee tapaamaan tätiään.

Täti on hänen ainoa elossaoleva perheenjäsensä, ja tämä johdattaa Idan sukunsa lähimenneisyyden traagisiin tapahtumiin. Tapahtumat sijoittuvat sosialistiseen Puolaan ja niistä kehittyy erikoinen road movie. Elokuva on mustavalkoinen, mutta siitä ja sen tummasävyisestä tarinasta huolimatta salista lähtee lopputekstien jälkeen mietteliäänä mutta positiivisin mielin. Kaikesta on mahdollista selvitä. Elokuva on saanut festivaaleilla ja kilpailuissa lukuisia ehdokkuuksia ja voittanut mm. Euroopan parlamentin LuxPrize-palkinnon sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Baftan ja Oscarin. LuxPrize lienee aika tuntematon palkinto, joten kerrottakoon, että se pitää sisällään rahoituksen elokuvan tekstittämiseksi kaikille Euroopan unionin kielille. Ei hullumpi tapa saada paremmat mahdollisuudet levittää elokuvaa mantereellamme ja sen ulkopuolellakin!

Luxemburgin elokuvateatterit siirtyivät pari vuotta sitten Ranskan ja Belgian malliin eli uudet elokuvat tulevat ohjelmistoon keskiviikkoisin. Aikaisemmin elokuvat ja aikataulut vaihtuivat perjantaisin. Pääsiäispyhiksi ehtii siis vielä ohjelmistoon uusia leffoja. Elokuvateattereita on kaupungissa kaksi kaupallista, Utopolis ja Utopia. Näiden lisäksi vanhoja leffoja pääsee katsomaan Cinémathèqueen eli elokuva-arkistoon. Utopolis on iso leffakompleksi, jossa pyörivät enimmäkseen ulkomaiset kassamagneetit. Sieltä löytyy myös pelisali sekä useampikin ravintola. Utopia on enemmän minun makuuni. Ohjelmistossa on tuotantoa kaikkialta maailmasta, pienimuotoisempia ”cinéma d’auteur” -teoksia sekä leffoja ”aikuiseen makuun”. Tällä en tarkoita K-18 elokuvia, vaan sellaisia vähän kulturellimpia elokuvia. Ihana juttu on se, että Luxemburgissa ulkomaiset elokuvat näytetään alkukielellä ja ne on tekstitetty englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja/tai hollanniksi – tapauksen mukaan. Ranskassa vain isoimmissa kaupungeissa saattaa törmätä vastaavaan, muualla on tyydyttävä kuuntelemaan tuttuja näyttelijöitä ranskankielelle dubattuna. En ole tuohon koskaan tottunut.

IMG_1694

Tällä hetkellä kiinnostaisi käydä katsomassa mm. Still Alice, Julianne Mooren tähdittämä kertomus Alzheimerin tautiin sairastuvasta keski-ikäisestä kielitieteilijästä. Moorehan sai roolistaan parhaan naisnäyttelijän Oscarin. Toinen listallni oleva filmi on  ”Félix ja Meira”. Tästä kanadalaisesta elokuvasta olen kiinnostunut jo pariinkin otteeseen näkemieni otteiden perusteella. Tarina sijoittuu New Yorkiin, missä sukunsa perinnön tuhlaamiseen aikansa käyttävä Félix tutustuu sattumalta Meiraan. Meira on naimisissa oleva yhden lapsen äiti, joka kokee elämänsä rajoittuneeksi ja tylsäksi ortodoksijuutalaisyhteisössä ja sen normien puristuksessa. Kohtaamisesta syntyy tietenkin rakkaustarina, johon osapuolten erilaiset taustat tuovat omat ongelmansa. Lingvistiikkaa on mausteena tässäkin elokuvassa, sillä hasidijuutalaiset, joihin Meira kuuluu, käyttävät arkikielenään edelleen jiddisiä. Tätä siis kuullaan elokuvassa paljonkin. Ihmeen paljon siitä ymmärtää konteksin ja saksan kielen perusteella!

Keskiviikkona sitten selviää, mitä uutta on valkokankaalla tarjolla 🙂

(Jutun kuvituksena tänään mansikoiden lisäksi otoksia syksyisestä lähimetsästä)

IMG_1704

Kulttuuria!

Published 29.6.2014 by ainosalminen

Kuva

No niin, nyt on taas syksyn ja talven sateisille illoille tiedossa ohjelmaa 🙂 Olen jo monet vuodet ollut vakiokävijä Luxemburgin kaupungin teattereissa, siinä isossa ja monissa pienemmissäkin, samoin kuin Eschin teatterissa. Uuden sesongin ohjelmakirjaset tulevat ”kanta-asiakkaalle” postitse kotiin, joten helpoksi on tehty varaaminen. Itsellä on aina pöydällä teatteriohjelman rinnalla parlamentin istuntokalenteri, jottei tule päällekkäisyyksiä. Suosituimmat näytökset myydään nopsaan loppuun, mutta monesti paikkoja saattaa saada iltakassalta. Joskus kannattaa ottaa riski ja lähteä spontaanisti paikan päälle!

Muistan elävästi sen perjantain runsaat kymmenen vuotta sitten, kun parin kaverin houkuttelemana lähdin Eschin teatteriin katsomaan teatterikappaletta, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, mutta jossa yksi näyttelijöistä oli Rufus. En tiedä kumpi, näytelmä vai silkka teatterissa olon hurma sai minut silloin hurahtamaan, mutta seuraavana aamuna olin kaupungin matkailutoimiston lippuluukulla kyselemässä, olisiko viikonloppuna missään lisää teatteria ja saisko vielä lippuja! Niin siitä tuli sitten yhteensä kolmen esityksen viikonloppu. Siitä lähtien olen ahkerasti kuluttanut teattereiden punaisia sametti-istuimia. Tutuksi on tulleet eräät Brysselin ja Pariisinkin teatterit sekä Suomessa muutaman kerran Tampereen teatterikesäkin. Yleensä kesälomieni aikaan Suomessa teatteritkin lomailevat, joten Tampereella saa kivasti ja kompaktisti katsottua läpileikkauksen menneen sesongin parhaista paloista, ulkomaisia vierailijateattereita unohtamatta. Tamperehan on oikein lupsakka kesäkaupunki muutenkin, joten siellä on aina mukava piipahtaa.

Kouluaikoina Loimaalta lähdettiin monesti bussilla Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin teatteria katsomaan. Olen nähnyt niin kulttimaineen saaneen Kalle Holmbergin Turun kaupunginteatterille ohjaaman Seitsemän veljestä kuin Risto Mäkelän kuningas Learina Jootarkka Pennasen ohjauksessa. Näistä on jäänyt kultaisia ja tärkeitä muistoja. Nykyohjaajissakin on monia lahjakkuuksia, samoin näyttelijöissä. Yksi teatterin tehtävistä on kuvata nyky-yhteiskuntaa, kritisoidakin sitä. Minä puolestani kritisoisin sitä, että luvattoman monessa nykynäytelmässä (olen toki nähnyt niistä vain muutamia, mutta siltikin!!!) on yleisimmin käytetty vuorosana ”v…u”. Ehkä se sopii joidenkin näyttelijöiden pirtaan, mutta omaan korvaani katsojana (aivan samoin kuin missä tahansa muussa yhteydessä) se kolahtaa TODELLA pahasti. Tästä esimerkkinä Leaa Klemolan palkittu Kokkola-näytelmä. Kirosanat lentelivät, tarinassa ei ollut päätä eikä häntää, alastomia miehiä juoksi lavalla yhtenään ja tuo alastomuus ei tuonut tarinaan mitään lisäarvoa. Positiivista oli Heikki Kinnusen mahtavalla kokemuksella vetämä rooli, eikä hänen suuhunsa ollut Klemolakaan onnistunut tunkemaan ensimmäistäkään v…ua. Tai ehkä Kinnunen oli moisesta kieltäytynyt??

Takaisin Luxemburgiin…. parin viime vuoden ajan olen hankkinut lippuja teatteria useammin modernin tanssin näytöksiin. Kerran yritin selviytyä loppuun asti nauruun tukehtumatta Valko-Venäjän kansallisbaletin kakkosryhmän Prinsessa Ruususta. Kyllä se taisi kakkostiimin sijasta olla joku vilttiketju: nuoria ja kokemattomia tanssijoita, joukossa muutama naftaliinista kaivettu, jo parhaat päivänsä ohittanut ladykin, joilla oli työ ja tuska mahtua tutuunsa. Myönnän lähteneeni väliajalla pois…

Suurin osa näytöksistä on kuitenkin huipputasoa. Luxemburgin valtio tukee kulttuuria roimasti, näin oletan, sillä kaupungin teattereissa keskihinnat ovat noin 20 euroa, samoin Eschissä. Pariisissa vastaavista esityksistä joutuu pulittamaan monesti kaksin- jossei kolminkertaisen hinnan.

Tällä kertaa lähti varaus kymmeneen näytökseen. Uusia tuttavuuksiakin on tiedossa, vaikka mm. monena vuonna Luxemburgissa jo esiintyneet Akram Khan, Kaori Ito ja Sidi Larbi Cherkaoui ovat jälleen ohjelmistossa. Odotan aivan erityisesti Akram Khanin ja Israel Galvánin yhdessä koreografioimaa ja esittämää teosta Torobaka.

(kuva Luxemburgin kaupungin teattereiden esitteestä, ©Jean-Louis Fernandez)

Akram Khan on Britanniassa syntynyt, bangladeshilaista alkuperää oleva tanssija, jonka erityisosaamista on intialainen kathak-tanssi. Olen jo aikaisemmin päässyt nauttimaan hänen koreografioistaan, joissa on useimmiten hyvin omaelämänkerrallisia elementtejä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Khan nousee lavalle toisen, täysin eri tyyliä edustavan tanssijan kanssa. Muistan hyvin loisteliaan Sacred Monsters -koreografian Sylvie Guillemin kanssa. Hänet nimitettiin Pariisin oopperan tähtitanssijaksi jo 19-vuotiaana itsensä Nurejevin toimesta. Myös Juliette Binochen on Akram Khan onnistunut houkuttelemaan tanssimaan kanssaan.

Tällä kertaa on siis vuorossa kathakin ja intialaisen tanssiperinteen yhdistäminen Israel Galvánin moderniin flamencoon. Veikkaan, että tästä spektaakkelista ei vauhtia ja menoa tule puuttumaan! Israel Galváninkin olen ehtinyt lavalla nähdä jo pariinkin kertaan, joten tiedän, että häneltä on lupa odottaa aina jotain uutta ja erikoista – perinteiseen flamencoon pohjaten kuitenkin.

Tästä aiheesta ja näistä hienoista tanssiesityksistä ja Luxemburgin teatteritarjonnasta voisi jatkaa juttua pitempäänkin. Palataan asiaan sitten näytösten jälkeen. Ensimmäiset ovat tiedossa lokakuussa ja kevätkaudella maaliskuulle niitä osuu jopa kolme!

Kehotan lämpimästi kaikkia kiinnostuneita lähtemään teatteriin. Esityksiä löytyy täällä Luxemburgissa monilla kielillä, ranskaksi, saksaksi, luxemburgiksi ja englanniksi. Myös amatööriteattereita Luxemburgissa tomii, jos haluaa nähdä italian- tai vaikkapa espanjankielistä teatteria. Jos kiinnostaa, niin googlettakaa ja lähtekää nautimaan kultuurielämyksistä.

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

I Basically Travel

Musings and observations of a rucksack traveller

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

Vastaisku ankeudelle

- ja joskus vähän muutakin

sannan kupla

Ajatuksia maailmalla. / Thoughts overseas.

Our Osaka Blog

A British-Finnish family's experience of living in Japan

Terkkuja Leilalta Italiasta!

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Elämä, ihmiset ja ilmiöt nelikymppisen mediatyöläisen silmin

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.

Langanlaiha

- ja joskus vähän muutakin