Työ

All posts tagged Työ

Brexit – hetkiä politiikan ytimessä

Published 26.6.2016 by ainosalminen

Näihin maisemiin taas tiistaina, parlamentti kokoontuu pohtimaan Brexitiä.

Neljä kuukautta kestänyt Stay / Leave -kampanja päättyi Brexitiin. Olin torstai-iltana mennyt nukkumaan tavanomaista myöhemmin. Roikuin netissä tulosten ja arvioiden toivossa, vaikka olikin selvää, että varmuus asiasta saataisiin vasta aamukahvin aikaan. Ennen nukkumatin tuloa ehdin kuitenkin nähdä ruudulla prosentit 48 – 50, Stay-äänet olivat voitolla! Brexitiä voimallisesti ajaneen UKIP-puolueen johtomies Nigel Farage antoi lehdistölle lausunnon, jossa hän myönsi tappionsa.

Aamukahvi sai kuitenkin karvaan maun, kun uutiset kertoivat tilanteen kääntyneen päälaelleen ääntenlaskennan valmistuttua. Märkä rätti tuli kasvoille aika voimallisesti. Ihan ensimmäisenä ajatuksissani olivat brittiystävät ja -kollegat, jotka olivat tätä tulosta pelänneet. Heitä meillä parlamentissa ja toimielimissä on satoja. Osa oli tehnyt varasuunnitelmia, jotkut olivat jopa jo ennakoiden vaihtaneet kansallisuutta tai menneet naimisiin muunmaalaisen kumppaninsa kanssa ennen aikojaan tai vastoin alkuperäisiä suunnitelmiaan.

Mitäpä nyt? Tuleeko englanti jatkossa säilymään virallisena kielenä Irlannin tai Maltan (tai kenties jopa ehkä itsenäistyvän Skotlannin) ansiosta? Säilyvätkö työpaikat brittikansallisuuden omaavilla kollegoilla? Minkälaisia poikkeusjärjestelyjä on tulossa? Kysymyksiä riittää, mutta vastauksia ei vielä ole – on vain epävarmuutta, jonka kestoa voi vain arvailla.

Parlamentin puhemies lähetti heti perjantaina koko talon väelle viestin, jossa hän kertoi ymmärtävänsä kollegojen huolet ja pelot. Hän lupasi neuvottelujen kaikissa vaiheessa puolustaa parlamentin brittivirkamiehiä. En tiedä, paljonko yhden miehen lupaukset tässä pelissä painavat ja kuinka paljon kollegat uskaltavat toivoaan panna puhemiehen sanoihin. Kun iso pyörä alkaa pyöriä ja Euroopan johtajat kokoustavat suljettujen ovien takan, niin kuinkahan korkealla tärkeysjärjestyksessä virkamiesten asema lienee?

Viime viikolla olin Brysselissä keskiviikkona ja torstaina. Käynnissä oli parlamentin kaksipäiväinen täysistunto. Tunnelma oli käsinkosketeltava, vaikka monen brittijäsenen tuoli olikin istuntosalissa tyhjä. Lähestulkoon ainoa puheenaihe kaikkialla oli torstain kansanäänestys. No, jalkapallostakin puhuttiin, onhan EURO2016 käynnissä ja oltiin Belgiassa, joka pelasi juuri keskiviikkona.

Tämä setti on ollut käytössä voime aikoina vähän turhankin usein.

Lisää tiivistä tunnelmaa EU-politiikan ytimessä on ohjelmassa tiistaina, kun parlamentti kokoontuu puhemiehen kutsumana ylimääräiseen täysistuntoon keskustelmaan Brexitistä. Tiedossa on kiivasta sanailua puolin ja toisin: kansanäänestystä jo vuosia vaatineet brittimepit pääsevät julistamaan sitä, miten ”oikeassa” he ovat olleet ja tietäneet, mitä kansa haluaa. Muut eurokriitikot ja -skeptikot tulevat vaatimaan kansanäänestystä omassa maassaan. Parlamentin isojen EU-myönteisten puolueiden johtajat puolestaan ovat jo esittäneet vaatimuksen, että pääministeri Cameronin olisi tehtävä perussopimuksen 50 artiklan mukainen eroilmoitus välittömästi. Mitään ”vatulointia” ei aiota sietää. Puhemiehen nuija tulee heilumaan tuossa istunnossa, sano minun sanoneen!

Samalla kun poliitikot käyttävät sanan säilää, kukin vakaumuksensa syvällä rintaäänellä, hamottelevat tulevaisuutta, kukin vakuuttuneena olevansa oikeassa, niin minä istun takarivissä puhemiehen takana, pääni kääntyy äärioikealta äärivasemmalle kun seuraan keskusteluja, kirjaan paperille tapahtumia, puhujien nimiä ja käytettyjä kieliä. Istuntopöytäkirja laaditaan 23 virallisella kielellä ja puheenvuorot äänitetään ja kirjataan  istuntoselostuksiin, kukin alkuperäisellä kielellä. Tiedossa on taas kerran niitä hetkiä, joiden takia reissuväsymys unohtuu ja tajuaa olevansa etuoikeuttu, kun pääsee näin lähelle tapahtumien ydintä.

 

Ulkosuomalaisuudesta

Published 11.6.2016 by ainosalminen


London and beyond -blogin ihana Leena kirjoitti ulkosuomalaisuuden hyvistä ja huonoista puolista ja haastoi myös meitä muita tekemään saman. Haasteeseen on tartuttu innolla ja muutaman postauksen aiheesta olenkin jo ehtinyt lukemaan. Meitä on täällä blogimaailmassa monenmoista tapausta, taidan itse olla sieltä vanhemmasta päästä yli 20 vuoden kokemuksella. Ehkä tästä perspektiivistä johtuen kirjoitukseni on hieman muista poikkeava.

Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen on meillä kaikilla omanlaisensa, lähtö- ja nykytilanteesta riippuen. Kotimaahan jäänyttä perhettä ikävöidään, loskakelejä ei niinkään. Ammatilliset haasteet ja oman itsensä kohtaaminen ovat monen listalla korkealla ja hajurako suomalaiseen yhteiskuntaan koetaan positiivisena. Itse lähdin sinkkuna ja lapsettomana Luxemburgiin työtarjouksen saatuani. Pidin lähtöäni itsestään selvänä, kun sain kielenkääntäjän koulutustani vastaavan työpaikan ja mahdollisuuden käyttää kielitaitoani siten myös työn ulkopuolella. Sinkkuna ja lapsettomana olen myös pysynyt, joten olen saanut järjestää elämäni ja olemiseni oman makuni mukaan.

Kaukokaipuulla tai seikkailunhalulla ei siis ollut osuutta asiaan, mutta täällä sitä nyt kuitenkin ollaan!


Ulkosuomalainen – ai minä vai? Tämä oli ensimmäinen asia, joka kirjoitukseni sisältöä miettiessäni tuli mieleen. Niin, kyllähän minä määritelmän mukaan olen ulkosuomalainen. Täytän vaatimukset. Mutta tunnenko itseni sellaiseksi? Mitä tässä kohtaa nyt pitäisi tuntea? Lähdin aikoinani pelkällä menolipulla eikä toinen jalka ole koskaan ollut Suomessa – en ikävöi maata, sen ihmisiä enkä sukulaisiani. Olen aina voimakkaasti kokenut, että minun perheeni on minä itse, yhden hengen ydinperhe.

Alkuvuosina yhteyttä pidettiin kirjein ja harvemmin puhelinsoitoin. Ei ollut internettiä eikä Facebookin tukiryhmiä. Täällä odotti kuitenkin kiva työyhteisö ja sadoittain muita ulkosuomalaisia ja -maalaisia. Loksahdin paikalliseen elämänvirtaan luonnikkaasti, vaikka edelleenkään en puhu luxemburgin kieltä eikä lähipiiriini kuulu paikallisia. Suomen luonto on kaunis, veden läheisyys hieno asia. Kirpeät pakkaskelit ja kimaltelevat hangetkin ovat muistissa. Mutta en ole niidenkään perään haikaillut. Samassa ajassa kuin lentäisin Suomeen, pääsen autolla Atlantin rannikolle osterilautasen ääreen tai Alpeille vaeltamaan.

En tiedä, onko minulla ulkosuomalaisen identiteettiä. En edes oikein ymmärrä, mikä se voisi olla. Seuraan kotimaan asioita tiiviisti, monesti ilahdun hyvistä uutisista ja inspiroivista ihmisistä. Välillä voin vain pyöritellä päätäni negativismin ja mollaamisen kulttuuria ihmetellessäni. Kahvitunnilla mielelläni huomautan keskustelussa, miten tietyt asiat Suomessa toimivat täkäläiseen verrattuna sutjakkaasti. Ylpeänä nyökkäilen, kun kuulen ulkomaalaisen suusta hehkutusta talvisodan ihmeestä. Nappaan milloin vain lähikaupasta pullon viiniä ostosteni joukkoon, vaikkapa myöhään illalla auton tankkauksen yhteydessä huoltoasemalta.


Niin, yksi asia on täällä paremmin, toinen taas kenties Suomessa.

Vietän täyttä elämää. Olen vapaa. Sen takaa hyvä työpaikka, jonka tähden aikoinani Suomesta lähdin. Olen vapaa, koska ikä ja kokemus ovat opettaneet uskomaan itseeni ja elämään itseni näköistä elämää. Haluan uskoa, että näin olisi, vaikka olisin jäänyt Suomeen tai eksynyt Luxemburgin sijasta muualle.

Olen Aino. Elämääni tyytyväinen ja onnellinen. Sattuman oikusta myös suomalainen ja ulkosuomalainen.

Pientä pintaremonttia 

Published 30.5.2016 by ainosalminen

Nyt tiedän, miten ja mihin jäähdytysnestettä lisätään.

Tekniikka on ihmisen paras ystävä, silloin kun kaikki toimii moitteettomasti. Pesukone, älypuhelin, toimiva netti ja monet muut elämää helpottavat keksinnöt ovat meille itsestäänselvyyksiä jopa siinä määrin, että niiden puuttuminen saa meidät seisomaan avuttomina tumput suorassa. Mitäs nyt? Nyrkkipyykki tai kirjeen kirjoittaminen kuuluu monen mielessä esihistoriaan, niinpä ongelmien edessä selviytymiskeinot ovat välillä vähissä.

Vastaavia epätoivon hetkiä olen kokenut minäkin. Silloin sitä kiittää sekä vakuutusta (sitä samaa, joka maksaessa tuntuu turhalta ja kalliilta) että tilille kertyneitä säästöjä. Apua saa mutta ei aina ilmaiseksi eikä niin nopeasti kuin haluaisi.

Tällaisia juttuja pyörii mielessä, kun istun tuulilasikorjaamolla ja odotan autoni valmistumista.

Viime keskiviikkona suuntasin auton nokan työasioissa taas kerran kohti Brysseliä. Moottoritie E411 ei ole herkkua: rekkaa rekan perään, tuhatta ja sataa kiitäviä ökybemareita ja holtittomia ohituksia. Tien kunto on ajoittaisista korjauksista huolimatta luvattoman huono. Tien poskessa seisovan varoituskyltin ranskankielinen termi ”nids-de-poule ” kuvaa osuvasti ongelmaa: suomeksi se tarkoittaa kanan pesää. Että sellaisia kuoppia meillä. Jousitukset ovat Belgian teillä kovalla koetuksella.

Oma autoni on keskikokoinen neliveto, jolla kelpaa ajella keleissä kuin keleissä, jopa Belgiassa. Jousituksen ovat kestäneet, mutta nyt lensi jostain kivenmurikka tuulilasiin. Vakuutus korvaa suoraveloituksella. Oli tarkoitus selvitä pelkällä korjauksella, sillä vaurio oli suhteellisen pieni ja se sijaitsi lisäksi apukuskin puolella. Toisin kävi. Särö lähti korjauksen aikana leviämään. Niinpä tiedossa on uusi reissu korjaamolle ja koko tuulilasin vaihto. Se menee korjausfirman piikkiin.

 

Samalla Brysselin-reissulla, paluumatkalla, lisäjännitystä jo valmiiksi pitkään päivään toi jäähdytysnesteen merkkivalon syttyminen. Eipä muuta kuin navigaattorin avulla lähimmälle merkkikorjaamolle Brysselin laitamilla. Kovasti siellä ihmeteltiin moista, kun autolla on ajettu vain hieman vajaat 30000 km. Odottelin aikani moottorin jäähtymistä, ja lopulta mekaanikko pääsi toteamaan, että vettä oli lisättävä. Näin tehtiin ja pääsin lopulta hyvin takaisin kotiin.

 

Auton huolto on nyt varattu ja onneksi takuu on vielä voimassa. Sitä ennen tiedossa on vielä reissu Strasbourgiin. Peukut pystyyn, ettei mitään uutta ongelmaa enää osu kohdalle.

Blogisynttärit 

Published 25.5.2016 by ainosalminen


Blogi täyttää näinä päivinä kaksi vuotta. Liekö tuo virstanpylväs ollut syynä muutaman viikon luovalle tauolle täällä kirjoituspöydän takana. Kovasti olen pohtinut, vieläkö minulla on sanottavaa ja riittääkö motivaatio kirjoittamiseen. Mistä löytyisi se kultainen keskitie kirjoittajana, kun ihan kaikkia luurankoja kaapistaan ei halua julkisuuteen tuoda?

Kevät on usein luovuuden kulta-aikaa. Kenties luontoäidillä on itseni tavoin hieman käynnistysvaikeuksia. Vai mitä sanotte, kun viikonloppuna Luxemburgissa oli sateista ja 13 astetta? Samaan aikaa Kööpenhaminassa maratonin juossut tuttava valitteli liiankin helteisiä olosuhteita. Loimaalla Varsinais-Suomessa äiti paistatteli parvekkeella päivää 23 asteen kesäkeleissä. 

Motivaatio siis on ollut hieman hukassa, mutta laitetaan toivo kesään ja uskotaan sen tulevan tänäkin vuonna.
Kaikkea pientä ja isompaa kivaa on kuitenkin sattunut ja lisää tulossa, joten ehkä niistä irtoaa jutun aihetta tänne blogiinkin ja lumipalloefekti lähtee käyntiin. Perslihaksilla ne ammattilaisetkin kuulemma kirjoittavat.

Ennen sitä on kuitenkin hoidettava istuntopöytäkirjat painokuntoon täällä Brysselin täysistunnossa, joka juuri alkoi Alankomaiden kuninkaan Willem Alexanderin virallisella vierailulla. Edessä on vielä pitkä ilta, istunto päättyy puolilta öin. Matkalla tänne lensi auton tuulilasiin kivi ja keikka korjaamolle on siten edessä perjantaina. Vakuutus korvaa, mutta olisin kyllä mielelläni käyttänyt vapaan iltapäivän muulla tavalla. Onneksi niitä kivojakin juttuja on viikonloppuna tiedossa, mutta niistä kenties lisää myöhemmin 😊😊.

Vauhtiviikko

Published 24.2.2016 by ainosalminen

Vauhtia ja vaihtuvia tilanteita ei tästä viikosta puutu. Koska tahti on kiivas ja aika kortilla, tässä kuvapainotteinen katsaus tapahtumiin.


Myöhäinen lauantailounas ostoskeskuksessa – keittoa, leipää ja pecan pie. Huomautuksia aterian ravintosisällöstä ei oteta vastaan. Ei ollut aikaa keitellä luomusoppaa kotona. Piti ehtiä kampaajalle, treffit illalla.

Tukka sekaisin ja pandasilmin sunnuntaiaamuna kotiin. Rangaistus tuli heti. Kahvinkeitin laski alleen. Kätevä emäntä irroitti kapselikotelon ja työnsi muumimukin tilalle. Kone kosti moisen invaasion välittömästi ja pudotti käytetyn kapselin mukiin kuin pommin. Just what I needed!


Sunnuntain illallinen: täydellinen ateria vai säälittävä sinkku-dinner? Punaviinilasi ei mahtunut kuvaan.

Maanantaiaamu, klo 7. Väsymys loistaa kasvoista, pientä pilkettä silmissä kuitenkin. Pehmolelu toimi oivana tyynynä. Pitäisi nukkua yönsä tässä iässä eikä hieroa sovintoa tulevan eksänsä kanssa. Päivä oli pitkä ja väsymys vain kumuloitui. Hauskaakin oli, ainakin bussissa. Koko osasto vietti päivän Brysselissä ja nostatti me-henkeä.

Tiistaina konttorilla töitä ja kakkukahvit harjoittelijan lähdön kunniaksi. Kuusikerroksisen täytekakun tarjosi harjoittelija itse. Tarjolla oli kotitekoinen hunajalla ja karamellilla maustettu tšekkiläinen erikoisuus. Katosi ahnaisiin kitoihin, enkä edes huomannut ottaa kuvaa.

Tänään keskiviikkona taas Brysselissä. Moottoritiellä paistoi aurinko, harvinaista herkkua. Meppejä ei alkuillan keskusteluissa montakaan ollut paikalla. Iltapäivän Brexit-debatti taisi viedä mehut monesta. Nyt hotellin baarissa on hyvä päivittää blogia ja kerätä voimia huomisen täysistuntoon.

Viikonloppuna lisää matkustelua, viinilasillisia ja hyvää seuraa, Aachenissa! Bloggarit akselilla Hollanti-Saksa -Luxemburg kokoontuvat hauskanpitoon 😊

Resilienssi – positiivista psykologiaa

Published 23.6.2015 by ainosalminen

Olin viime viikolla työn puolesta koulutuksessa oppimassa positiivista psykologiaa. Kurssi pidettiin englannin kielellä ja sen aiheena oli ”Developing your resilience”. Ranskaksi käännettynä sana on miltei sama, vain aksentti kyytiin ja vot! Résilience. Suomeksi puhutaan mm. joustavuudesta ja mukautumisesta, mutta myös termiä resilienssi käytetään. Kurssimateriaalissa resilienssi oli määritelty yleisellä tasolla seuraavasti:

”Being resilient means being able to adapt to life’s surprises, the sudden (and sometimes brutal) changes they might bring or to setbacks”

Resilienssin avulla tasapaino säilyy vaikka elämän vene keikkuukin. Pääsemme takaisin jaloillemme, ja mikä parasta, olemme oppineet uutta ja saatu kokemus auttaa meitä kohtamaan tulevat myrskyt paremmin. Olemme vahvistuneet. Kurssilla kuulin myös sitaatin itseltään Sir Winston Churchillilta, joka oivasti kuvaa tätä kehitystä:

”Success consists of going from failure to failure without loss of enthusiasm”

Itse käsitän tämä siten, että elämän vuoristoradasta selviää parhaiten, kun pystyy ottamaan vastaan iskut ja hetkellisestä lamaantumisesta huolimatta lähtee uuteen nousuun itsestään löytyvien voimavarojen ansiosta. Nämä voimavarat eli erilaiset selviytymiskeinot kehittyvät taistelu taistelulta ja resilienssimme kasvaa. Usko siihen, että jokaisen pimeän tunnelin päässä on valoa, voimistuu kerta kerran jälkeen. Työelämään liittyen resilienssi voi edistää hyvinvointia ja vähentää stressiä. Sen avulla on helpompi keskittyä olennaiseen ja pysyä joustavana. Tällöin myös luovuus kukkii ja tuottavuus lisääntyy.  Jotkut ovat luonnostaan mukautuvampia, mutta ei huolta –  tätäkin ominaisuutta voi itsessään kehittää. Tapahtumien ennakoinnin sanotaan olevan avainasemassa. On tärkeää myös tunnustaa, että emme elä kuplassa vaan vuorovaikutuksessa. Toiset ihmiset eivät ole kapuloita oman toimintamme rattaissa vaan matkakumppaneita, tukijoita, peilejä.

”When life gives you lemons, make lemonade”

Tämäkin tuttu lause on resilienssin ytimessä. Elämän karvaat yllätykset, takaiskut, niitähän riittää. Olipa kyse työpaikan menettämisestä, sairaudesta, ihmissuhdeongelmista tai epäonnistumisista, niin parhaiten niistä selviävät yleensä ihmiset, jotka ovat sisäistäneet, että muutosta tapahtuu jatkuvasti. Muutos usein pelottaa, se voi pudottaa meidät peffallemme, sen voi kyseenalaistaa mutta väistämättömien tapahtumien kieltäminen ei edistä selviytymistämme. Omat ajatukset ja teot vievät meitä eteenpäin.

Yhden päivän pituisella kurssilla näin laajaa ja mielenkiintoista aihetta ei päästä raaputtamaan pintaa syvemmältä (tästä lyhyestä referaatistani puhumattakaan !!). Kiinnostus aiheeseen syntyi kuitenkin, eikä vähiten erittäin inspiroivan ja asiansa tuntevan luennoitsijan ansiosta. Jos sinä kiinnostuit, tässä linkki YouTube -videoon, joka perustuu Spencer Johnsonin tarinaan nimeltä ”Who moved my cheese”. Tarina kertoo kahden pikkumiehen ja kahden hiiren suhtautumisesta muutokseen. Hauskaa ja hyvin opettavaista! Lukemiseksi suositeltiin Donald J. Robertsonin kirjaa Developing your resilience. Niille, jotka ovat kiinnostuneet tutustumaan aiheeseen ranskan kielellä, paikallinen guru on nimeltään Boris Cyrulnik. Hän on kirjoittanut resilienssistä paljonkin. Suomeksi löysin erittäin mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten resilienssiä sovelletaan kouluissa. Se, että jo lapsena oppii luottamaan itseensä ja siihen, että elämän epäoikeudenmukaisuuksista ja kolhuista voi selvitä, on vain ja ainoastaan hyvä asia.

20 vuotta Luxemburgissa

Published 5.3.2015 by ainosalminen

Time flies when you are having fun. Aika kuluu kuin siivillä. Je n’ai pas vu passer le temps. Sanoipa tuon millä kielellä hyvänsä, paikkansa se pitää. Muutama päivä sitten, tarkemmin ottaen 1. maaliskuuta, tuli täyteen 20 vuotta elämää ja työtä täällä Luxemburgissa. Kaikennäköistä mahtuu näihin vuosiin, kun menneitä alkaa oikein ajatuksella muistelemaan. Ihan tavallista elämää kuitenkin, pienellä luksuksella höystettynä, sitä ei käy kieltäminen. Pelkällä menolipulla aikoinani lähdin. Sitä, tulenko koskaan enää asettumaan pysyvästi Suomeen, en tiedä. Jos ja kun noin kymmenen vuoden kuluttua siirryn eläkkeelle, voi elämäntilanne olla hyvinkin erilainen kuin tänään. Tulevaisuudensuunitelmia tulee usein tehtyä tämänhetkisistä lähtökohdista ja unohtuu, että 6-kymppisenä voi terveys ja elämä olla muutenkin ihan eri mallilla kuin tänään. Sen lisäksi, että pitää sitten kai vaihtaa blogin nimikin, jos kirjoittelu vielä maistuu 🙂

Vuoden 1994 syksyllä olin töissä kielenkääntäjänä oikeusministeriössä Helsingissä. Ministeriöön oli muutama vuosi aikaisemmin perustettu osana Suomen EY-jäsenyysvalmisteluja nk. ETA-yksikkö, jossa olemassa oleva EY-lainsäädäntö käännettiin suomen kielelle. Meitä toimi siellä lähes kaikki kynnelle kykenevät ranskankielentaitoiset kääntäjät Suomesta. Opiskeluja aloittaessani ei ranskankieltä opiskelemaan kääntäjänkoulutuslaitokseen otettu opiskelijoita kuin 16 joka toinen vuosi. Opinahjoja oli Suomessa vain yksi, Turussa. Vaikka lopulta pääkielekseni valikoitui englanti, otin ranskan sivukieleksi. Valmistuttuani olin ns. oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ilman Suomen EY-jäsenyyttä olisin luultavasti jäänyt töihin Suomeen, jossa kääntäjät silloin sijoittuivat yleensä vientisihteereiksi tai muihin kielitaitoa edellyttäviin tehtäviin, jotka eivät välttämättä vastanneet maisterinopintojen tasoa. EY ja myöhemmin siis EU ovat todellakin tuoneet kääntäjille ja tulkeille uusia uramahdollisuuksia.

Koska ETA-yksikön työsaran tiedettiin tulevan Suomen EY-jäsenyyden myötä luonnolliseen päätökseensä, suurin osa meistä otti tähtäimeensä uran toimielinten palveluksessa Brysselissä ja Luxemburgissa. Tai myönnettäköön, että minä ainakaan en edes tiennyt toimielinten jakautuneen eri kaupunkeihin. Kuten vielä tänäkin päivänä, EU henkilöityy Brysseliin. Sinne siis tähtäsimme. Ilmoittauduin sekä neuvoston että parlamentin ja komission yhteiseen kääntäjäkilpailuun. Oli osattava äidinkielen lisäksi vähintään kahta vierasta kieltä, ranskan kieli oli pakollinen, muu kielitaito oli eduksi. Käännöstehtävän lisäksi kokeeseen kuului yleistieto-osuus. Hiki otsalla niitä tehtäviä sai ratkoa ja lauseita kääntää hyvälle ja soljuvalle suomen kielelle. Neuvoston kilpailusta en päässyt läpi, mutta parlamentin ja komission yhteisestä sain kutsun haastatteluun. Kovin oli kiire toimielimillä palkata suomalaisia kääntäjiä, sillä haastattelua seuraavana päivänä posti oli jo tuonut hyväksymiskirjeen ja työtarjouksen kotiin! Myöhemmin kuulin joidenkin kollegojen saaneen vastaavaa postia jo haastattelupäivän aamuna. Kun saman syksyn aikana oli kansanäänestyksellä päätetty, että Suomi liittyy yhteisöön, oli helppo lähteä. Vaihtoehtona olisi luultavasti ollut työttömyyskortisto Suomessa.

Viime viikolla parlamentin Suomen käännösjaosto järjesti pienimuotoiset kinkerit 20-vuotisen taipaleensa juhlistamiseksi. Mukavaa, että minutkin kutsuttiin mukaan, vaikka aikanaan ehdin työskennellä siellä vain 18 kuukautta. Siiryin nimittäin jo vuonna 1996 täysistunto-osastolle, missä olen eri tehtävissä viihtynyt tähän päivään asti. Niinpä minäkin viime perjantaina liityin joukkoon iloiseen nostamaan maljan näille vuosille. Oli oikein hauskaa tavata pitkän tauon jälkeen entisiä työkavereita ja muistella alkutaipaleemme kommelluksia. Lounaspöydässä oli monenlaisia herkkuja ja juttu luisti. Musiikkia ja kielenkäytön ammattilaisten uusiksi rukkaamia sanoituksia ja kalevalaista legendaakin saatiin kuulla. Eikä meistä kukaan ollut vanhentunut päivääkään 🙂

Ei kai taas

Suomi Kypros Sveitsi

H niin kuin Hausfrau

- ja joskus vähän muutakin

Jaa määkö Pariisitar?

Tampesterista Pariisiin. Ihmettelyä kahden kulttuurin välissä.

Mielilandia

- ja joskus vähän muutakin

Martan matkassa

- ja joskus vähän muutakin

Viherjuuria

- ja joskus vähän muutakin

KOKOVARTALOFIILIS

Ani Kellomäen muistiinpanoja

kalaa & baliikkia & kalabaliikkia

- ja joskus vähän muutakin

Ajatuksia Saksasta

- ja joskus vähän muutakin

Soolona maailmalla

Ainahan se on mielessä. Matka.